Intiaanikesä. seikkailu, romantiikka & action

[Mirianne]

Eletään millenniumin jälkeistä aikaa. Maailma on nykyisenlainen, ihmismäärä ja teknologinen kehitys on nykyistä todellisuutta vastaava. Peli ei kuitenkaan tule sijoittumaan nykyaikaan hetkeä kauempaa.

Ideana on, että hahmot tahoillaan joutuvat eräänlaisen aikapyörteen sisään. Tuo aikapyörre kiskaisee heidät Pohjois-Amerikan aroille - vuoteen 1520 - Montanan ja Pohjois-Dakotan rajamaille. Tuolloin intiaanikulttuurit hallitsivat nykyisen Yhdysvaltojen alueita, ja ensimmäiset eurooppalaiset löytöretkeilijät olivat löytäneet tiensä vasta Pohjois-Amerikan rannikkoalueille. Kolumbus esimerkiksi purjehti Länsi-Intian saaristoon vuonna 1492, ja nimesi alkuperäisasukkaat intiaaneiksi luullessaan saapuneensa Intiaan.
Villiä länttä ei vielä ole olemassa. Se syntyy vasta 1800-luvulla. Intiaanisodat, eurooppalaisten alistamiset ja intiaanimurhat, isorokkokuolemat, heimojen maiden riistot ja muu hyväksikäyttö ovat vasta edessäpäin. Vuonna 1500 useat intiaanikulttuurit elävät vielä täyttä kukoistustaan, tietämättöminä eurooppalaisten olemassaolosta.

Aikapyörre heittää hahmot samalle alueelle mutta mahdollisesti hieman eri aikoihin. Alussa on siis aikaa itsenäiseen pelailuun, oman hahmon sisäistämiseen ja intiaanituttavuuksien tapaamiseen ennenkuin hahmot kohtaavat.
Merkittävää aikapyörteestä on, että se nappaa randomilta vaikuttavalla valinnalla erilaisia ihmisiä vain tietyiltä päivämääriltä.. Kuten 02.02.2002, 04.04.2004, jne.

Ohjeistus: Kirjoitustyylinä minä-muoto ja imperfekti, joustavampi sivuhahmojen kanssa. Kerronta. Päähahmojen maksimimäärä on kolme, sivuhahmoja voi korkeintaan olla 5 per henkilö. Sivuhenkilöille ei tarvitse kirjoittaa hahmokuvausta ollenkaan, mutta mainitse saako sivuhahmoasi ohjata muutkin. Juoneenkäänteitä saa kehittää itsenäisesti ja se on toivottavaakin, mutta suurimmista juonen mullistuksista voisi olla hyvä heittää kommenttia.

Vuorojärjestyksestä sen verran, että sitä ei ole. Kirjoittaa saa kun ehtii, mutta jos tietää muita pelaajia olevan online, kannattavaa kirjoittaa ensin pikavastauksella "Kirjoitan", lähettää se jo ja muokata itse pelaus sitten kyseisen viestin päälle.

Hahmokuvaus:
Nimi
Ikä
Ulkonäkökuvaus tai kuva
Luonne
Historia
Ammatti
Muuta mainittavaa


Hahmokuvauksen jälkeen voit jo kirjoittaa ensimmäisen ropetuksesi!

Sivuhahmolistaus:
Hahmot vapaasti ohjailtavissa, ellei toisin mainita.
♥ Rhett Scriven: mustahiuksinen ja ruskeasilmäinen englantilaistutkija, aikansa mukaa herrasmies. Ollut jo pari vuotta intiaanien parissa.
♥ Eamemeohe: nuori intiaaninainen, jolla on pitkä ja tumma tukka
♥ Ee'he Tseho'soes: nuori intiaaninainen, pienen vauvan äiti
♥ Delaware: teini-ikäinen intiaanipoika, opetellut Rhettin johdolla englantia
♥ Misae: intiaaniheimon päällikkö, vähän pidempi kuin muut heimon miehistä, hienopiirteisen lihaksikas, arvostusta herättävä.

Intiaanikielessä jo luodut/käännetyt sanonnat:
(jove.prohosting.com/cheydic - omia sanontojakin tosin saa kehittää.)
- Nenaasstse = Tule tänne
- Haroje! = Mennään

- Henowa'e = Mitä
- um = ja

- Ma'heo'o = Jumala
- matenoce = tulevaisuus

- Netonchevehe = Mikä sinun nimesi on?
- Natsohestahe = Minun nimeni on
- No'on = Ei

Päivitetty 10.6.2010.

[Aishwarya]

Jerred Sheehan
24

Ulkonäkö
Jerred on 189,5cm pitkä, ja muistaa kyllä varmasti kysyttäessä mainita puolikkaan sentin, joka miehen 190cm tasaisesta pituudesta erottaa. Mies tosin ruumiinrakenteensa vuoksi näyttää siltä, kuin olisi vähintään viisi (ja puoli) senttiä todellista pituuttaan kookkaampi. Jerredillä on hyvin lyhyt, paksu ja alinomaan taivaita kohti osoittava tukka. Partaa tai viiksiä miehellä ei ole, joskin sänki poskiin kasvaa nopeasti geeniperimän takia. Samasta syystä miehen hiukset ovat paksua kuin hevosenjouhet. Silmät näyttävät keskusteluetäisyydeltäkin mustilta tai tummanruskeilta, mutta oikeassa valossa paljastuvat tummansinisiksi. Iho on luonnostaan tumma, miltei savenruskea, ja pehmeä.
Sanotaan, että jokainen ihminen muistuttaa jotakin eläintä. Jerredin kohdalla voisi ehdottaa isoa karhua. Hänen kasvonpiirteensä, hartialinjansa ja jopa kämmenet ovat jotenkin kulmikkaat. Miehen rintakehä on hyvin leveä, vartalo jäntevä muttei erityisen bodatun näköinen. Vain lihaksikkaan jäntevä, suonet näkyvät helposti ohuen mutta tummasävyisen ihon läpi kohoumina.
Mies ei jäntevyydestään, pituudestaan tai edes leveästä rintakehästään huolimatta tuo mieleen sanaa "roteva". Jerredin kookkuutta ei huomaa helposti paitsi melko sulavan liikkumisen, myös syrjäänvetäytyvien elkeiden takia. Jerred ei korosta läsnäoloaan fyysisillä elkeillä, ei koskaan heiluttele käsiään laajoissa kaarissa puhuessaan tai ota muutenkaan tilaa haltuunsa olemuksellaan.
Pelin aloittamishetkellä Jerredillä oli päällään musta hihaton paita, musta armeijatakki sekä kulahtaneet khakihousut. Kaulassa kaksi korua: mustaan ja ruskeaan nahkanauhaan pujotetut luunvalkeat riipukset: pyöreä auringonsäteiden kuvittama koru sekä eläimen torahampaan mallinen riipus.

Luonne
Jerred ei ole monisanainen mies. Hän on kohtelias, muttei tunnu olevan aina läsnä. Hän on ujo, joskaan ei niin ujo, kuin vaitonainen olemus antaa ymmärtää. Hän on yksinkertaisesti tottunut ajattelemaan, toimimaan ja elämään yksin ja häiriintyy helposti liian isoista ihmismassoista tai siitä, jos joutuu jakamaan liikaa asioita muiden kanssa. Jerred ei ole sosiaalisten tilanteiden ylin ystävä, ei lainkaan sellainen ihminen, joka puhuisi itsensä ulos tukalista paikoista. Hän ei kuitenkaan ole jurottaja, mutta olemuksen kireys kielii ärsyyntyneisyydestä niin tavallisissa iltabileissä kuin tukalissa riitatilanteissakin.
Jerred ajattelee asiat aina ensin muiden kautta. Tämäkin on tottumuskysymys eikä uhraus. Jerred tykästyy ihmisiin aina vasta opittuaan tuntemaan heitä hieman, ja vaikka lukeekin ihmisen eleitä hyvin, pitäytyy mieluummin omillaan. Jerred kokee tilanteet ja konfliktit voimakkaasti, muttei koe tarpeelliseksi vetää huomiota itseensä räyhäämällä tai brassailemalla.
Jerredin hermot ovat yllättävän huonot tyyneen olemukseen verrattuna, ja ärsytettynä mies onkin epämiellyttävää seuraa.
Pahimmissakin syytösryöpyissä mies mieluummin vaikenee hieman hämillään ja toisaalta nyppiintyneenä, kuin hyökkää verbaalisesti takaisin. Väkivaltainenkaan Jerred ei ole, mutta kuumaverisyys ilmenee tässä: kantaessaan huolta muista tai kokiessaan egonsa pahasti loukatuksi, mies iskee nyrkillä miettimättä kahdesti. Pinnan palaessa Jerredin silmät eivät kuitenkaan sumene raivosta; hän vain lyö kerran ja se on (toivottavasti) siinä. Jerred ei lyö lyötyä ja on hyvin moraalitajuinen, mutta kuten sanottu, ärsytettynä Jerred on arvaamaton.
Hän on intohimoinen kaikessa mitä tekee, muttei kovin aloitteellinen. Tästä syystä hän ei ole pyrkinyt työssään johtotehtäviin, vaikka häntä on monesti pyydetty ryhmänjohtoon.

Menneisyys
Jerred asuu ja työskentelee Dublinissa, jossa on myös syntynyt. Tummat piirteet ovat peräisin etelämmästä, sillä miehen isä oli egyptiläinen ja äiti puoliksi venäläinen ja puoliksi kreikkalainen. Jerred syntyi vanhempiensa rakkaudentäyteisen avioliiton hedelmänä. Isänsä oli kouluttautunut Dublinissa lääkäriksi ja äiti työskenteli kahvilassa, jossa he myös alun perin tapasivat. Jerred kasvoi Dublinissa, mutta vietti kaikki kesänsä länsirannikolla perheen kakkosasunnossa Galwayssa.
Jerred muutti omilleen 19-vuotiaana. Samana vuonna hänen isänsä kuoli ampumavälikohtauksessa sairaalassa, jossa työskenteli. Jerredin nuorempi sisko Erin asui tuolloin vielä kotona, joskin Jerred otti taloudellisen vastuun siskonsa ja äitinsä hyvinvoinnista. Tilanne parani, mutta äiti päätti palata Kreikkaan sukulaistensa luo toipumaan ja on asunut siellä tähän päivään saakka siellä kolmen vuoden ajan.
Nykyään Jerred asuu yhä Dublinissa, jumiutuneena paikan sateiseen kauneuteen ja nauttien kaupungin hektisyydestä ja ihmisten räväkkyydestä, jonka puuttuminen on kuitenkin aina erottanut Jerredin perus irlantilaisista.

Muuta
- Jerred on ammatiltaan palomies.
- Ei lemmikkejä, mutta koiraihminen.
- Seurustellut monasti ja vakavastikin, mutta hankaluutensa ja levottomuutensa takia suhde on aina loppunut.
- Kokee olevansa vastuussa siskonsa hyvinvoinnista, vaikka sisko on 21. Lähettää tälle säännöllisesti rahaa. Raha-asiat ovat tabu keskustelunaihe miehelle, sillä isän kuoltua perhe joutui velkaongelmiin, josta kuitenkin on jo selvitty. Velkaisuuden takia perinnöksi ei kuitenkaan jäänyt rahaa, jolla kattaa äidin ja lapsien eläminen, joten Jerred on oppinut rahan arvon jo nuorena.



* * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * *


Minä kuuntelin, kuinka pubin ovi sulkeutui takanani vaimean humahduksen saattelemana, hussh, kadottaen kuuluvista röhönaurujen remakan, puupöytää vasten kolisevat lasituopit ja radiosta soivan vaimean musiikin. Ruostunut kello kilahti pääni vasemmalla puolella ja tapailin katseellani katua. Taksi pujotteli varovasti ohitseni tiellä, jonka reunoille oli parkkeerattu aivan liian monta autoa. Liikenne suorastaan mateli ahtaalla kadulla, ja autoja riitti jonoksi asti.
Huomasin sateen vasta väistettyäni puhelimeensa huutavaa naista, joka iski ohimoani sateenvarjonsa kulmalla kiihdyttäessään ohi. Dublinin arjessa ei mitään uutta.
Sateesta piittaamatta lähdin kävelemään vastakkaiseen suuntaan kuin äskeinen nainen. Menisin kotiin ja soittaisin sitten Erinille. Edessä olisi sama keskustelu kuin joka kuukauden alussa, ja se päättyisi kuten aina ennenkin, samoin sanoin, samoin äänenpainoin. Hyvä on. Jos sinun on pakko. Kiitos. Et tiedä kuinka arvostan tätä. Kuinka pärjäisin ilman sinua. Kiitos, Red, kiitos. Olet rakas.
Minä voittaisin väittelymme taas. Erin tiesi sen, muttei koskaan voinut taipua ottamaan rahaa ilman, että olin vakuuttanut hänelle tuhannesti sen, että hän kyllä sen ansaitsi, että hän voisi ottaa muutaman setelin tuhoamatta elämääni. Erinin opiskelut veivät tuhottomasti rahaa, ja myös pubit. Opiskelijan täytyi saada hengähtää välillä. Erin oli niin nuori, liian nuori joutuakseen murehtimaan raha-asioita jatkuvasti. Siskoni oli hyväsydämisin tuntemani ihminen, ja se oli välillä jopa koomista. Kuinka yhteen ihmiseen mahtui niin paljon tarmoa?
Kävelytie edessäni oli autio, joskin tuskin parin metrin päässä autotiellä vieressäni madeltiin yhä eteenpäin pitkänä letkana. Autot kulkivat vastakkaiseen suuntaan kuin minä. Yksi kuljettaja tööttäsi, mistä toinen suuttui ja äänekäs ärräpäiden sarja täytti hetkeksi ilman. Hymyilin hieman tietämättä syytä ja pyyhkäisin kutittavan sadepisaran poskeltani - turhaa, olin jo läpimärkä, tunsin veden valuvan selkääni pitkin takista huolimatta. Sade ei häirinnyt, se oli miellyttävää. Se oli niin tuttua, niin irl--
"Varohan, poika!", joku kirahti ja iski käsivartensa vatsani eteen. Harmaa Audi jyristi villiä vauhtia yli tienristeyksen. Taustapeili hipaisi takkiani, mutten huomannut sitä nostaessani katseeni kohti puhujaa. Läpinäkyvän sadetakin hupun alta kurkisteli kaksi isoa, uteliasta vanhan miehen silmää. Vanhuksen katse oli säikähtänyt ja käsi yhä porttina edessäni.
"Hm, oh, kiitos", nyökytin olematta oikeastaan perillä tilanteesta. Pelastiko tuo mies henkeni?
"Olehan varovainen tästedes poika, nämä nykyajan vempeleet ovat niin helkkarin nopeita, toista se oli entis----"

Äkkiä minua huimasi. Miehen ääni häipyi korvistani. Polveni pettivät. Ehdin nähdä vanhan miehen kasvot kerran - sitten silmäni pyörähtivät umpeen. Puolitajuntaisesti odotin kadunlaitaan syntyneen vesilätäkön kylmää syleilyä. Sitä ei koskaan tullut.

[Mirianne]

Nimi: Olivia "Viv" Ridley, 26v.

Ulkonäkökuvaus: Vivillä on tumman ruskeat, tuuheat mutta helposti latistuvat puolipitkät hiukset, jotka ylettävät juuri ja juuri olkapäille. Hänen silmänsä ovat vahvan vihreät, mikä on loistava kontrasti hänen naamalle laineileville ruskeille hiuksilleen. Hänen silmänsä ovat vielä erityisen ilmeikkäät, sillä ne ovat isot ja niitä ympyröi pitkät silmäripset. Merkittävää hänen kasvoissaan ovat pisamien lisäksi kuitenkin paksut kulmakarvat, jotka helposti vaikuttavat kasvavan yhteen ja muuttuvat puskamaisiksi, ellei Viv säännöllisesti nypi niitä. Hänellä on erittäin vaalea iho, joka hänen onnekseen ei kuitenkaan pala kovin helposti, muttei kyllä rusketukaan.
Naisen hartiat ovat hieman sisäänpäin kääntyneet, aivan kuin paljon lukeneella ihmisellä. Hän on n. 163 senttimetriä pitkä, mutta ensivaikutelmaan hän näyttää lyhyemmältä kuin onkaan ja epävarmalta - kiitos ryhtinsä. Ylipäätään nainen antaa itsestään hennon vaikutelman, eikä Viv mikään sporttisuuden esikuva olekaan, vaikka kunnostaan pitääkin huolta.
Viv pukeutuu hyvin arkipäiväisesti ja huomiota herättämättömästi - hänen pukeutumistyyliään voisi kuvailla ajattomaksi, mutta eritoten mukavaksi. Yleisemmin hänet voidaan nähdä hyvin mitotettuissa farkuissa ja siistissä puserossa pienen huivin kera, hiukset vetäistynä taakse huolimattomasti poninhännälle.
Meikkiä Viv ei yleensä käytä.

Luonne: Olivia on herkkä romantikko ja säyseän kiltti ruskeaverikko. Hän ei ole ihmisarka tai ujo - päinvastoin hän rakastaa ihmisiin tutustumista, mikä on helppoa Vivin puheliaisuuden ansiosta. Viv ei kuitenkaan pidä ylimalkaisesta itseensä kohdistuvasta huomiosta paljoa, joten isossa sosiaalisessa tilanteessa Olivia ei ole se äänekkäin. Lisäksi Olivia ei ole nopeasti innostuvaa sorttia, mutta näin tehdessään hänen innostuksensa kestää pitkäjänteisesti pidempään kuin monen muun. Olivia on pieni kaikesta menneestä kiinnostunut kotihiiri, joka ei pahemmin piittaa suurista riennoista - punaviinilasi, hyvä kirja ja poikaystävän lämmin syli ovat kaikki, mitkä tekevät Olivian perjantaista erinomaisen.

Menneisyys: Olivian vanhemmat ovat keskiluokkaisia ja maalta kotoisin mutta muuttivat Lontoon lähiöön työn perässä ennen Olivian syntymää. Silti Olivian elämä on ollut täynnä maaseutua sukulaisvisiittien ja vanhempiensa juttujen pohjalta. Hänen isänsä, Cailean, oli historianopettaja, joka välitti tyttärelleen intohimon kaikkea vanhaa ja antiikkista kohtaan. Olivian äiti, Elaine, taasen meni paperitehtaalle töihin huonon rahatilanteen vuoksi pikkaisen Vivin syntymän jälkeen, mutta ei koskaan ollut onnellinen työssään.
Olivian isä kuoli keuhkosyöpään 45 vanhana Olivian ollessa 19 vuotias. Viville isän kuolema oli kova isku, ja edelleenkin vuosien jälkeen hänen silmänsä saattavat kimmeltää kyynelistä hänen tutkiessaan jotain historiallista, mitä hänen isänsä rakasti aikanaan. Elaine toipui iskusta nopeammin kuin Olivia. Kolmen vuoden kuluttua kuolemasta Elaine oli jo löytänyt uuden Elämänsä Rakkauden ja muuttanut yhteen tämän kanssa, mille Olivia oli erittäin katkera.

Muuta mainittavaa: Viv on melkein koko elämänsä tuntenut, että hän on syntynyt väärälle vuosisadalle. Ihmisten jatkuva kiire, maailman julmuus ja eritoten tekniikan kehittyminen kestävästä kehityksestä yhä kauemmas saa Olivian tuhahtelemaan turhautumuksesta. Minne ovat kadonneet käsin kirjoitetut kirjeet, parsitut, vuosia vanhat villasukat ja melkein kaiken kestävät kengät? Kulttuuri, jolloin tuntui että mikään ei muutu ja aika kulkee vain matelemalla? Aika ilman Internettiä, Ipodeja ja rääkyvää teinipoppia - tositv-sarjoista puhumattakaan.
Olivia unelmoi 1700-luvun Englannista, ajasta jolloin nopein ajopeli oli hevonen. Ajasta, mikä on kaikkea muuta mitä tämä nykyaika tarjoaa. Elämä, joka vaikuttaa yksinkertaiselta.
Hän voisi antaa melkein mitä vain, jos vain pääsisi hyppäämään ajassa kyseiselle aikakaudelle - tietenkin olettaen, että hänelle rakkaat seuraisivat mukana.

Viv tapasi vanhemman lääketieteen opiskelijan Robertin ensimmäisenä kouluvuonnaan ja he ovat olleet yhdessä jo yli neljä vuotta. Kumpikaan ei ole miettinyt vielä avioliittoa, sillä rehellisesti sanoen pariskunnan yhteiselämä on mukavaa ilman suurta intohimon kukkaa. He rakastavat toisiaan, mutta eivät maita ja mantuja rakastavalla voimalla. Kuitenkaan Olivia ei voi kuvitella elämää ilman Robia.

x opiskelee lääketiedettä
x on ainut tytär perheessä.
x ei ole koskaan maistanutkaan tupakkaa.
x harrastaa ruoan laittamista ja lukemista - suosikkina Jane Austen.

*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*

Painauduin syvemmälle punaisen nojatuolini uumeniin pitäen tarkasti huolta siitä, ettei punkkulasistani läikkynyt ylitse. Annoin silmäluomeni valua umpeen ja kävin mielessäni lävitse jokaisen kehoni osan rauhallisesti, kuvitellen raukeanomaisen rentoutumisen leviävän koko ruumiiseeni. Sekuntit kuluivat ja tunsin pian, kuinka lihakseni alkoivat vastata toivotulla tavalla harjoitteeseen. Lopulta avasin hitaasti silmäni antaen katseeni levätä tyhjässä asunnossa. Robertilla oli jalkapalloharkat, joten koko asunto olisi vielä pari tuntia minun. Kosketin vasemmalla kädelläni vieressäni olevaa mankkaa, ja lempiradiokanavani juontajan ääni kajahti yli hiljaisen huoneen.

Juuri kulunut viikko oli ollut rankka - olin jälleen innostuksissani kahminut liikaa kursseja, joten tenttiviikko oli ollut siten erittäin vaativa. Olin kuitenkin - toivon mukaan - selviytynyt haluamallani tavalla. Mutta nyt se aherrus vaati veronsa.
Radiossa alkoi soimaan hidas kappale, ja nousin venytellen nojatuolista. Siirryin tutkimaan punaviinipulloa, jonka sisältö oli jo huvennyt olemattomiin. Huulilleni nousi puolihymy ja jatkoin matkaani puiselle keittiönpöydälleni, jossa minua odotti kirjastosta löytämäni herkkupala - historiankirja, joka käsitteli Amerikan intiaanien kulttuurihistoriaa. En ollut aikaisemmin onnistunut saamaan käsiini minkäänlaista teosta kyseisistä alkuperäiskansoista, joten olin eittämättä innoissani. Hyräilin hiljaa musiikin tahdissa samalla, kun yritin tarkentaa aavistuksen sumuisen katseeni kirjan riveille.
Kappale kertoi intiaanien metsästystavoista, ja olin enemmän kuin kiinnostunut. Yritin tavata rivejä, mutta huomattuani sen miltei mahdottomaksi kohdistin katseeni aukeamalla olevaan kuvaan intiaanimiehestä. Pääni tuntui raskaalta, mutta pystyin silti helposti kuvittelemaan ruskettuneet intiaanit väijyämään saalista, viittomaan toisilleen hiljaa ja laskettamaan tekemiään teräviä seipäitä hyökkäysasentoon samalla, kun buffaloparalla ei vielä ollut lähestyvästä vaarasta aavistustakaan. Huulilleni jämähtänyt puolihymy kaartui kokonaiseen hymyyn nähdessäni, kuinka kaikki neljä soturia lähtivät liikkeelle yhtä aikaa kuin hiljaisesta sopimuksesta - ja kuinka koko taistelu elämästä ja kuolemasta buffalon osalta oli ohi ennenkuin se oli kunnolla alkanutkaan. Suuri eläin huusi tuskasta kolmen seipään lävistäessä sen. Yksi niistä osui eläintä suoraan rintaan, eittämättä osuen suoraan sydämeen.
Pääni nuokahteli, ja annoin periksi mielihalulleni painaa pääni pöydän kylmää pintaa vasten samalla, kun intiaanit juoksivat tarkastelemaan saalistaan. Laskettuani pääni en aistinutkaan pöytää vaan jotain kovaa ja karheaa, mutta päihtynyt mieleni ei jaksanut välittää vaan vaipui uneen.

[Aishwarya]

Jokin kutitti kasvojani. Tunsin mieleni nykivän minua takaisin valveuteen, sitkeästi pois mustuudesta ja tajuttomuudesta. Mitä oli tapahtunut? Olinko pyörtynyt? Pidin silmäni vielä kiinni ja vedin henkeä. Muistin kävelleeni kadulla, muistin käden vatsallani ja miehen isot silmät. Yritin keskittää ajatuksiani ja näin sieluni silmin kimmeltävät sadepisarat vanhuksen sadetakin hupulla. Kuulin veden slossh-äänen, kun Audin renkaat halkoivat vesilätäkköä auton ohittaessa minut. Hyvä. Keskityin näihin muistoihin. Muistin nyt myös kaatuneeni.
Vedin uudelleen henkeä, ja köhäisin tajutessani imeväni keuhkoihini lämmintä ja ennen kaikkea kuivaa ilmaa. Dublinin tuttua kosteutta ei tuntunut. Hmmh? Avasin silmäni vain nähdäkseni kirkkaan turkoosin maton ylläni. Olinko sairaalassa? Yritin liikahtaa, mutta jäseniäni särki hieman. Tältä ehkä tuntuisi joutua jauhetuksi jätemyllyssä. Nousin varovasti istumaan.

... Mitäs helvettiä?

Punarusehtavaa ja vihreää heinikkoa. Kaikkialla. Heinikko aaltoili tuulessa, laineili kuin merivesi ikään. Katseeni surffasi aaltojen yli vauhdikkaasti. Tuolla oli metsää. Metsää?! Tämä ei ollut Dublinin kaltaista maastoa, ei lainkaan, ei nummia, ei kosteikkoja tai niittyjä. Tämä oli kaiketikin hyvin todentuntuista unta. Kasvojani kutitti taas ja huitaisin kädelläni nenääni, ärähtäen hieman, kun peukalonpään kokoinen hämähäkki putosi vihreille khakihousuilleni ja juoksi heinikkoon.
Housuni olivat yhä kauttaaltaan kuivuvien pisaroiden peitossa. Samoin musta paitani ja takkini, huomasin. Hiuksistani valui vettä poskille. Kummallinen uni - kuin olisin nukahtamisen sijaan hypännyt todellisuudesta toiseen, noin vain, yhä Irlannin pilvien kastelemana.
"Saatanan hieno uni", totesin ääneen ja nauroin päälle. "En tiennyt omaavani näin nerokkaan mielikuvituksen." Savenruskea kämmeneni pyyhkäisi hentoa heinikkoa, jonka keskellä nyt istuin, kuin taivaalta potkaistu ikään. Saatoin kuvitella, että syntiinlangenneet enkelit viskattiin juuri näin alas taivaasta, potku perseelle ja maan kamaralle, josta matka jatkuisi tulikuumaan pätsiin. Juuri sinne Saatanan valtakuntaan, ajattelin ja kasvoilleni levisi iloinen hymy. Mielenkiintoinen uni, totta tosiaan!
Vaan en muistanut ennen kuulleeni unessa tuulen kaikua preerialla. Tarkemmin sanoen en muistanut ennen uneksineeni preeriasta. En muistanut turkoosin taivaan poltetta, tai alkuillan auringon lämpöä takaraivollani ja selälläni.
Hyppäsin jaloilleni, enkä enää hymyillyt. Kaulallani korut napsahtivat todentuntuisesti yhteen.
"Voihan laulavien perseiden sopraanotähti persereikä."
Oliko minut huumattu? Oliko se psykoottinen vanhus iskenyt myrkkyä pakaraani sateenvarjollaan?! Oliko tämä CIA:n hyökkäys?!

[Mirianne]

Alkoholin turruttavan vaikutuksen ansiosta koko olemukseni oli raskas, mutta koskaan ennen sänkyni ei ole ollut yhtä epämukava. Kaiken lisäksi maailmani ei ainoastaan pyörinyt heikottavasti vaan hyppi ja heilahteli epätasaisesti eri suuntiin. Minulla oli vielä heikko (harha?)aistimus jostain lämpimästä ja aavistuksen kosteasta. Aivan kuin pöydälleni olisi pöytäliinan sijaan levitetty kuumalla vedellä kasteltu pyyhe, mutta se ei tuntunut yhtään pyyhkeeltä. Sipaisin kosteaa pintaa, ja olin vannoa että tuntoaistini kertoi minulle tunnustelleensa kosteaa ihmisihoa. Nukuinko Robin päällä? Mitä hulluinta, olin melkeinpä varma että roikuin pää alaspäin, mikä ei missään nimessä voinut olla mahdollista.
Kun luulin olevani enemmän hereillä raotin varovaisesti silmiäni, mutta kehoni tuntui silti poikkoilevan kuin liikkeessä eikä utuisat silmäni tarkentuneet mihinkään. Keittiöni - tai makuuhuoneeni - värimaailma ei ole koskaan ennen vaikuttanut yhtä vinksahtaneelta. Ei siellä ennen ole ollut ruohonvihreää ja maanläheistä ruskeaa.. Kohotin särkevää päätäni ylöspäin. Olisin voinut melkein vannoa, että alle metrin päässä joku hahmo käveli minua kohti - seurasi minua. Järjetöntä! Onnistuin vain vaivoin olemaan oksentamatta, ja ennenkuin alkoholi vei minut jälleen mieleni tuntemattomille teille, lupasin itselleni etten koskaan enää joisi.
Tai ainakaan vähään aikaan. Ja se punkkupullo lähtisi heti aamulla takaisin pullokauppaan valitusten kera tutkittavaksi.

/Edit. Kirjoitusvirhe häiritsi. Puh.

[Aishwarya]

En tiedä, kuinka kauan seisoin hievahtamatta paikoillani. Kului kenties minuutteja, kenties puoli tuntia. Jossain vaiheessa käteni hipaisi ohimennen reittäni ja huomasin, että sateen kosteus alkoi olla hyvin huomaamatonta. Preeriatuuli kuivatti kastuneet vaatteet nopeasti, näemmä. Kosketin takkiani. Sekin oli nyt enemmän nihkeä kuin märkä. Pudistelin päätäni ja käännyin sitten ympyrän paikoillani, tarkkaillen ympäristöäni, rakentaen maailmaa silmieni edessä kokonaiseksi. Tiedostin, että ilmeeni oli ihaileva. Täällä näytti mahtavalta! Oli tämä sitten unta, myrkytyksen jälkeinen harhakuva tai mitä tahansa hulluutta, se näytti mahtavalta. Heinikko oli paikoin punertavaa, paikoin keltaista ja toisaalla vihreää. Virnistin ja tunsin kuuman aallon värisevän selkääni pitkin. Aurinko poltti ja syystakkini oli aivan liian kuuma. Riisuin sen käsivarrelleni.
Tuuli ujelsi, lähes kiljahteli, laukatessaan eteenpäin niityllä. Muutoin oli epäluonnollisen tyyntä, äänetöntä. Odotin merkkiä - mitä tahansa, mikä osoittaisi todeksi epäilykseni unesta. Ehkä Hitler juoksisi metsästä. Tai ehkä dinosaurus. Jos uni olisi hyvä, metsästä kaartaisi pian eteeni musta Ferrari moottori karjuen ja äristen. Odottelin.
Ei Ferraria. Kopautin kädelläni päätä ja murahdin. "Tuliko oikosulku?", kysyin mielikuvitukseltani irvistäen. Huoahdin kuumuudessa. Minun oli aina kuuma, lämpötilasta riippumatta, mutta nyt aurinko tuntui vielä tavallista läkähdyttävämmältä. Sitä paitsi Irlannissa kasvaneena saatoin laskea yhden käden sormilla kerrat, joina aurinko olisi tuntunut kuumalta, saati läkähdyttävältä.
Oli selvää, että olin hukkunut omaan alitajuntaani. Kenties tosiasiassa makasin tiedottomana CIA:n salamajan metallisella tutkimuspöydällä, nähden kummallisia harhoja preeriasta ja auringosta, samalla kun amerikkalaismiehet sorkkivat vartaloani...
Minua puistatti ja kurkustani pääsi inhon kurinaa. Aika herätä, komensin itseäni. Mitään ei tietenkään tapahtunut. Helvetti!
Lähdin kävelemään eteenpäin epävarmana. En nähnyt ketään, mutta kuumuus sai minut suuntaamaan askeleeni kohti varjoisaa metsänrajaa. Kyllästyin hitaaseen taivallukseen ja jalkani räjähtivät hölkkään.
Maa allani tuntui niin todelliselta kaikkine kuoppineen ja möykkyineen. Olin kompastua heinikon sekaansa piilottamaan kiveen ja kiroilin ääneen, jatkaen sitten nopeaa kulkuani. Vilkuilun ympärilleni mennessäni. En nähnyt vieläkään ketään. En mitään, varsinkaan sitä Ferraria.
"Joskin jeeppi sopisi tähän maastoon paremmin", mutisin hieman kiihtyneen hengitykseni välistä. Saatoin tuntea lihaksieni lämpiävän, sykkeeni kohoavan. Hengästyivätkö ihmiset unissaan?

[Mirianne]

[Ei pirhana miten ruosteessa mä olen! Ja kuinka ristiriitaiselta tämä kirjoitusprosessi tuntuu, kun intoa riittää mutta jokaisen lauseen joutuu ahkerasti pakertamaan ulos.. I feel like I've lost my touch. Maybe I'll regain it later.. Hopefully. Umnh. Ärsyttää.]

Joka paikkaa kolotti, mutta ainakin maailma pysyi turvallisesti paikoillaan eikä pahoinvoinnin aallotkaan enää vaivanneet. Käännyin kyljelleni ja vedin peittoa paremmin ylleni. Kello mahtoi olla jo yli puolenpäivän ja itseni tuntien tiesin, että minun pitäisi pian nousta sängystä ylös tai muuten koko loppupäivä kuluisi sadatellen omaa saamattomuuttani. Olin kuitenkin edelleen niin uninen... Ynisin ja hamusin Robin puolta sängystä toivoen tavoittani hänen paljaan rintansa ja kähärät rintakarvansa, mutta järkytyksekseni käteni hapuili vain tyhjää.
Hyppäsin pystyyn ja zoomasin ympärilleni etsien mieheni tuttua hymynaamaa mahdollisesti jopa aamiaisen kera, mutta ymmyrkäiset silmäni eivät rekisteröineet mitään mitä oletin näkeväni. Ei isoa parisängyä sekaisine petivaatteineen, mahonkista isältä saamaani antiikkihyllyä tai puisia yöpöytiä lamppuineen.
Makuuhuoneeni vaaleansinisten seinien sijaan tuijotin mahdollisesti jonkun lehmäeläimen taljoista taitavasti ommeltua seinämää, ja parkettilattiani oli hävinnyt olemattomiin paljastaen pelkän raa'an maan sen alta. Päässäni humisi, eikä pelkästään edellisillan nautintojen ansiosta. Tuin itseäni käsiini, eikä käteni myöskään tunteneet puuvillalakanoita allani, vaan alas vilkaistessani huomasin maanneeni karvaisilla taljoilla. Joku oli kasannut pääni alle pienen vaatemytyn tyynyksi.

Silmäni eivät irronneet tyynystä, joka osoittautui pehmeänahkaiseksi t-paidaksi. Olin parhaillaan kokemassa erittäin harvinaista hetkeä. Analyyttinen mieleni oli hiljaa. Se ei onnistunut löytämään mitään järkevää selitystä makuuhuoneeni katoamiselle ja tälle nahkaesineiden keräilijöiden unelmaostoskeskukselle. Päätäni jomotti.
"Huomenta, aamuntorkku!"
Säpsähdin rajusti ja samassa kirahdin vaimeasti tuskasta. Krapulainen kehoni ei sallinut äkkiliikkeitä. Kuulin jonkun astuvan askeleen - pari - ja ilmiselvästi parketti ei yhtäkkiä ilmestynyt sinne minne sen kuului, sillä rauhanhäiritsijän askeleet olivat pehmeää maata vasten melkein äänettömät.
Käännyin hitaasti äänen suuntaan. Edessäni avautuva näky loksautti suuni auki ja jäin hölmistyneenä tuijottamaan paljasrintaista miestä, jonka huulille kaartunut puolihymy kertoi miehen huvittuneen minun tarjoamastani showsta vähintään yhtä paljon kuin minä järkyttyneen hänen näkemisestään.
Hän ei ollut mitään, mitä olisin nähnyt aikaisemmin.
Hän oli kuin repäisty irti historiankirjoistani. Elävä, hengittävä esimerkki jostain vanhemmasta ajankaudesta, mutta kankkuinen mieleni ei saanut vuosilukua tai edes vuosisataa irti muistini sopukoista. Ehkä 1600? Mies näytti suorastaan loistavan oviaukosta tulvivan valon voimasta ja hän oli pukeutunut - yllättäen - nahkaan, mutta hänen luonnonvaalea paitansa materiaalia en osannut päätellä. Mies kallisti päätään ja hänen pikimustat hiuksensa valahtivat hänen kasvoilleen, mutta hänen hymynsä leveni entisestään nähdessään kuinka hämmentyneisyyteni sen kuin syveni.
Hän pysyi vaiti. Odotti kai jotain.
Ravistin päätäni ja odotin edessä olevan kuvan selkiintyvän. Järkiintyvän. Tarkensin katseeni miehen kasvoihin olettaen näkeväni siinä mieheni tuttuja piirteitä - että tämä kaikki olisikin vain julmaa pilaa juopottelevalle tyttöystävälle ja Rob pian nappaisi jostain digikameran tallentaakseen minun typertyneet kasvoni valokuvakansioihin koko suvulle esiteltäväksi.
Mies ei liikahtanutkaan, eikä hänen kasvoissaan itseasiassa ollut mitään Robertin piirteitä, ei pyöreitä poskia tai pitkää nenänvartta. Hissatyypin silmätkin olivat ruskeat, ja minun Robertini silmät olivat merensiniset.

"Jos tämä on pilaa, niin se on mauton ja julma," mutisin närkästyneenä, mutta sanani vaikutus olikin päinvastainen kuin oletin. Mies tuntui jopa riemastuvan.
"Mikä helpotus, olettekin englantilainen. Olisi ollut paljon hankalampaa jos olisitte vastannut minulle takaisin espanjaksi, tai mikä vielä pahempaa, ranskaksi. Minun kielitaitoni ei kata niitä," hän hymyili.
Mmtäh? Onko tuo mies tosissaan? Ja mistä tuo outo englantilaissävytteinen vanhahko korostus on kotoisin?
Mies ainakin osasi asiansa - Rob on tainnut maksaa pilastaan ruhtinaallisesti. Närkästykseni syveni. Eikä nyt edes ollut aprillipäivä..
"Just, voitte jo riisua tuon naamiaisasun ja tuoda Robin paikalle, tämä on jo hei vähän liikaa! Ja muuten, jos olemme olohuoneessa, te saatte sen siivota - ja korvata mahdolliset vahingot! Uskallapa vain, jos löydän yhdenkin naarmun parketiltani ... "
Miehen silmät muuttuivat kysyviksi, ja hän perääntyi askeleen verran. Kaiketi säikähti äänestäni kuultavaa närkästymistä.
"Um, neiti, en tiedä mistä minua syytätte," hän aloitti varovaisesti, "En tiedä kuka on Rob, mitä on parketti ja mitä olen tehnyt olohuoneellenne, mutta pyydän vähintään anteeksi makuutiipiiseenne tunkeutumisesta. Kuullessani teidän olevan hereillä ajattelin vain, että teistä olisi mukavaa ensimmäiseksi tavata joku, joka mahdollisesti osaa äidinkieltänne."

[Aishwarya]

Auringonsäteet kulkivat niityllä miltei vaakasuoraan; alkuilta, sanoisin. Kuljin auringosta poispäin, hölkkäsin ja piiskasin itseäni kovempaan vauhtiin. Ehdin hölkätä muutaman kilometrin mittaisen preerianpätkän, ennen kuin ensimmäinen hikipisara puristui ohimoltani. Tämän tien minä tunsin. Fyysiset tuntemukset, ne olivat tuttuja ja niin todellisia.
"Paska, paska, paska", kivahdin, koska mitä pidemmälle juoksin, sitä vähemmän uskoin seikkailevani omassa alitajunnassani. Tunsin sydämeni epätasaisen sykkeen, tunsin heinikon piiskaavan jalkojani. Virkistyin hetki hetkeltä enemmän ja se sai katseeni terästäytymään. Vaikka todellisuudentuntoni kasvoi, hämmennykseni ei laantunut. Helvetti, vastahan minä olin kävellyt kotiin McArthurista pitkin tuttuja katuja! Olin tuntenut ehdottoman aidosti sateen! Okei, kenties minut oli huumattu ja siirretty sitten tänne Jumalan persekarvojen lomaan. Ei hyvä sekään.
Ärisin ja kiskaisin hihattoman paitanikin pois. Ihoni hehkui kuumuutta kuten aina, mutta nyt vielä tavallista enemmän auringon takia. En varmasti ollut Britteinsaarilla. Liian lämmin ilta-aurinko. Kannoin takkia ja paitaa käsissäni. Juoksin, kunnes saavutin metsänrajan. Sitten pysähdyin ja käänsin kasvoni aurinkoon. Vedin henkeen kuivaa, hieman pölyistä ilmaan.
"Ei sen olisi tarvinnut olla edes Ferrari. En olisi ollut nirso. Olisi ollut edes Toyota. Tai vittu, vaikka Opel."
Ei Ferraria.
Vain tuuli, joka ulisi ikiaikaista viisauttaan ilmoille, voitonriemuisena kuulostaen ärsyttävästi siltä, että tiesi tasan missä mennään.

**

Takki oli sidottu pussimaiseen muotoon housujen sivuun, paita oli takin sisällä. Oli yhä läkähdyttävän kuuma, vaikka kuljin pitkin metsänlaitaa. Tajusin vihdoinkin asian, jota olin miettinyt satunnaisesti vuosien ajan: miksi en koskaan matkustellut etelässä? Ruumiini oli näköjään rakastanut Irlannin viileyttä. Tunsin ihoni hehkuvan yhä kuin lämpöpatteri. Tumppasin tupakkani. Poltin vain hermostuessani, ja nyt pinnani oli tosiaan kiristynyt. En ollut nähnyt vielä ketään, en löytäny yhtäkään vastausta. Nyt olin varma vain siitä, että olin todella hereillä. Ja elossa. Olin tökkinyt kättäni palavalla tupakalla ja todennut, että kipu oli hyvin aito. Kirousten litania oli silloin rikkonut metsän hiljaisuuden, joskaan en muutenkaan malttanut olla kauaa hiljaa. Se tuntui luonnottomalta. Ja minähän olin yksin. Kukaan ei kuullut sadatteluani ja typeriä huulenheittojani.

Paitsi etten ollut enää yksin.

Noin vain. En ollut nähnyt liikettä, en kuullut rasahdustakaan. Nostaessani katseeni edessäni seisoi kuitenkin ruskeanahkainen, pitkähiuksinen mies. Miehellä oli sulka hiuksissaan, maalauksia poskissaan ja mokkaliehuke lanteillaan. Mies oli sataprosenttisen varmasti intiaani.
"Hei!" Huudahdin yllätyksestä ja helpotuksesta. Elävä ja hengittävä ihminen, vihdoin! "Sinä, errh, kuka sinä olet? Oletko sinä CIA:n mies? Onko tämä jonkin sortin koe?"
Mies tuijotti minua täysin liikkumatta. Astuin askeleen lähemmäs, jolloin mies kohotti välittömästi kivikärkistä keihästään ja kyyristyi kuin hyökkäävä eläin.
"Lakkaapa möyryämästä, punaniskainen pikku nilviäinen! Missä minä olen? Mitä tämä on?!" Astuin taas lähemmäs. Mies päästi suustaan sarjan outoja äänteitä, kierähti kannoillaan ja lähti juoksemaan paljasjaloin kohti aukiota, joka siinsi tuskin viidenkymmenen metrin päässä metsän laidalta.
"HEI!" Ärjäisin, nyt suuttuneena. Singahdin juoksuun miehen jäljessä. Miehen iho oli vain aavistuksen omaa savenruskeaani tummempi, hiukset yhtä mustat. Inkkari oli tosin minua paljon lyhyempi. "Pysähdy, urvelo! Haluan puhua!" Ja jos sinä olet tämän takana, kenties vähän möyhiä naamaasi.
Mies juoksi aukiolle saakka, minä perässään. Kolme intiaania yhden tiipiin tai teltan tai minkä lie vieressä kääntyivät ympäri. Minut nakittanut intiaani pysähtyi heidän luokseen. Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Käänsin katsettani sivuun. Kaatuneen puunrungon päällä istui kaksi intiaaninaista, toinen vanha, toinen tuskin murrosikäinen. Nuotiosta nousi ohut savukiehkura ylös. Tajusin vasta silloin, että isolla aukiolla oli useita maasta kohoavia tiipejä ja iglun muotoisia multamökkejä.
Kerrankin olin sanaton. Tyydyin tuijottamaan eteeni avautuvaa näkymää hetken, ennen kuin sain puhekykyni takaisin.
"Hei? Mitä tämä on? Osaatteko te kertoa sen? Missä minä olen? Mitä helvettiä tämä on?"

Neljän intiaanimiehen ryhmästä yksi erkaantui ja lähti kävelemään minua kohti selkä suorana, keihäs rennosti mutta varautuneesti kädessään.

[Mirianne]

[Oh, I'm getting in it again!]

Ymmärtää äidinkieltäni? Ei hemmetti, eikö tämä painajaiseksi muotoiltu pila voisi jo pikkuhiljaa loppua? Paransin asentoani venyttääkseni käsivarsiani, jotka olivat jo alkaneet puutua kannatellessaan yläruumistani. Palava jano karhensi kurkkuani ja tunsin, kuinka veri hyppelehtien juoksi suonieni lävitse, yrittäen viedä happea sinne, missä sitä eniten tarvittiin. Vissiin aivoissa. Edelleen mikään ei ollut yhtään sen selvempää kuin aikaisemmin, ja tuo oviaukossa kuikuileva herrasmies ihmeellisine housuineen ei ollut ollut yhtään sen avuliaampi.
"Um, okei." Tyydyin vastaamaan, ja huokaisin. Kai tässä pitäisi leikkiä hetken aikaa mukana, jotta Robert ja hänen köörinsä olisivat tarpeeksi tyytyväisiä lopettaakseen tämän ruljanssin.
Heitin peiton pois jalkojeni päältä, mutta ennenkuin ehdin jaloilleni seuralaiseni äännähti vaivaantuneesti ja huomasin yllättyneenä hänen peittävän katseensa.
Vilkaisin asuani. Okei, ei ehkä kaikkein säädyllisin, mutta ei mitään niin kamalaa että kenenkään pitäisi peittää silmänsä. Vain viaton hihaton valkea t-paita ja löysät Robertin silkkiboksert. En kai minä nyt niin pahasti parisuhteessa ollut ehtinyt rupsahtamaan?
"Mikä nyt on vialla?" kysyin pahastuneena noustessani hitaasti seisomaan. Käärin samalla peittoa ympärilleni, mikä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi sillä sen nähdessään herra Tuntematon laski katseensa takaisin minuun. Tunsin itseni oudolla tavalla alastomaksi hänen häpeilevän katseensa alla.
"Ei mitään, neiti," hän puhalsi ilmaa keuhkoistaan, " Pyydän jotakuta heimon naisista tuomaan teille välittömästi vaatteita."
Heimon naisista?
"Ai, onko täällä joitain muitakin?"
Mies räjähti nauruun.
"No, sen te tulette näkemään, mutta malttakaa odottaa sen verran että saatte jotain säädyllisempää yllenne. Sitten saatte myös syödäksenne. Uskoisin teidän olevan nälissänne."
Kuin kutsustani mahani murisi. Hymähdin.
"En viivy kauaa," hän vielä lupasi ja oli lähteä, mutta käännähti vielä kannoillaan. "Oh, anteeksi epäkohteliaisuuteni. Nimeni on Rhett Scriven, mutta kutsukaa minua toki vain Rhettiksi."
"Um, Viv. Tai siis tarkemmin Olivia Ridley. Viv on ihan hyvä." punastuin, ja Rhett nyökkäsi naurun kimmaltaessa silmissään ennenkuin poistui tiipiistä.

Tunsin oloni vaivaantuneeksi. Seisoin aivan taljaseinän vieressä, mutta en enää osannut yllättyä huomattuani sen aidoksi - ja se oli tarpeeksi paksua siihen, etten pystynyt näkemään mitään sen lävitse. Taljaovi oli sulkeutunut Rhettin takaa, enkä miehen sanojen jälkeen uskaltanut tunkea päätäni sen ulkopuolelle tarkastaakseni asunnon tilanteen - tai jos se villein mahdollisuus olisi todellista, katselisin edessäni aukeavaa tiipiiden merta. Katselin sen sijaan hiljakseen ympärilleni pienessä tiipiissä. Sen säde oli ehkä vain kaksi metriä, eikä tänne mahtunutkaan muuta kuin nukkumaan. Nostin katseeni ylös ja näin hätkähtäen aukon katossa. Mutta se, mikä minua kauhistutti kaikkein eniten, ei ollut itse aukko, vaan mitä näin sen lävitse.
Taivaan sinen ja hiljakseen ohitse lipuvan pilvenhattaran.
Joko minut oli viety ulos tai sitten ...
Ei, en voisi hyväksyä tätä. Se olisi aivan mahdotonta.
Samalla kirottu mieleni kietoutui tiukasti edellisiltaiseen muistikuvaani. Ulkona oli ollut 12 astetta pakkasta ja lunta oli satanut ennätysmäärin.
Kosketin taljaseinää ja siitä hehkuva lämpö ei valehdellut. Jos olimme ulkona, taljaa lämmitti kesäaurinko.
Tämä ei voinut olla mahdollista.

Ennenkuin ehdin spekuloinnissani yhtään pidemmälle, tiipiini ovella rykäisi joku epäröiden. Naisääni. "Sisään!" hihkaisin epäröiden, yhtäkkiä peläten mitä kohta saisin todistaa.
Ja kuinka ollakaan, tuijotin pian silmästä silmään parhainta kopiota Pocahontasista ikinä. Tämä mustahiuksinen nuori nainen tarkasteli olemustani yhtä kiinnostuneena kuin minä hänen ja ojensi ujosti samanlaista vaatekertaa kuin piti itse yllään, eli mokkanahkaista mekontapaista vaatetta.
En uskaltanut hiiskahtaa sanaakaan, vaan nielaisten lähestyin tyttöä ja nostin vaatteen tarkasteltavaksi. Se näytti olevan oikeaa kokoa. Vilkaisin tyttöä syrjäkarein perääntyessäni, ja kuin merkistä tyttö nyökkäsi ja poistui.
"Kiitos," kuiskasin.
Tuskin uskalsin hengittääkään heittäessäni omat niin tutut vaatteet päältäni. Vaatteet, joista pystyin vielä haistamaan lempipesuaineeni ja ehkä jopa häivähdyksen vanhan punaviinin katkua. En halunnut edes haistaa uutta vaatekertaani.

Kun olin valmis, oveltani kuului jälleen rykimistä.
"Oletteko pukeissa, neiti Olivia?" Rhett kysyi.
"Viv," korjasin jälleen närkästyneenä ja astuin rohkeasti tiipiistä ulos.
Edessäni avautuma näkymä salpasi henkeni.

[Aishwarya]

Intiaanimies pysähtyi eteeni. Hän päästi suustaan muutaman painokkaan sanan, paljon p:tä ja w:tä ja o:ta. "Pwotawao toelewbe", siltä se kuulosti. Tuijotin miestä.
"Hmm, aivan. Jospa kuitenkin puhuisit nyt englantia? Kenen sairas pila tämä on?" Mietin kuumeisesti, mutten keksinyt ketään, joka näkisi takiani vaivaa näin typerän ja ilmiselvän vitsin lavastamiseen. Minähän olin toisella mantereella, hitto soikoon!
Mies katsoi minua hetken aikaa, ja sitten hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän taisi ymmärtää, sillä huitoi käsillään minua seuraamaan. Inkkarin katse pyyhkäisi paljasta rintakehääni ja hän selvästi vältteli joutumasta liian lähelle minua. En ihmetellyt miksi; olin intiaanimiestä selvästi pidempi, itse asiassa kaikkia heitä pidempi, vaikken ollutkaan omassa mittakaavassani korsto millään tavoin. Kaikki näkemäni ihmiset olivat sirompia, pienempiä, ja vaikka ryhmässä seisovilla intiaanimiehilläkin oli lihaksikas vartalo, he olivat lyhyehköjä ja kevytrakenteisia. En voinut sanoa uppoavani heidän joukkoonsa muutoin kuin ihon- ja hiustenvärini puolesta, ja noinkin vain osittain.
Lähdin kävelemään intiaanimiehen perään varautunein askelin. Mies kumartui yhden tiipiin luokse ja sanoi jotain. Kuulin taas paljon peetä ja oota. Intiaani perääntyi ja tiipiin biisoninnahkainen (?!) ovikangas heilahti, kun ulos astui valkeaan paitaan pukeutunut mies. Hymyn sijaan kasvoilleni nousi äreä katse, vaikka olinkin helpottunut. Tuo mies oli selvästi länsimaalainen, joskin pienikokoisempi hänkin. Hän ei kuulunut tähän joukkoon, ja oliko juuri hän kaiken tämän takana?
"Sinä varmasti puhut englantia", sanoin matalalla äänellä ja katsoin miestä tiiviisti. Vaistosin koko heimon katseet itsessäni, ja kuulin lapsenäänen kuiskaavan jollekin. Ilmeisesti aiemmin näkemäni kaksi naistakin olivat liittyneet miespuolisten intiaanien seuraan. Vilkaisin olkani yli ja huomasin, että löyhä rinki saartoi minut. Lihakseni jännittyivät vaistomaisesti. Mitä tämä oli? Olisiko pila nyt ohi?
Ketään ei kuitenkaan näyttänyt naurattavan. Tämä taisikin olla harvinaisen huono ja epäonnistunut pila. En myöskään nähnyt ketään tuttuani hihittelemässä metsän laidalla. Palautin tummien silmieni katseen länsimaalaiseen mieheen hänen vastatessaan: "Kyllä, sir, puhun englantia." Mies silmäili olemustani hieman hämmentyneenä ja vaitonaisena. Tunsin vaivaantuvani muiden katseiden alla. "Mitä tämä on? Keitä te olette?", kysyin. "Oletko sinä järjestänyt tämän? Oletko jonkinlainen.. vakooja tai jotain? Jos olet, olet kaatanut väärän uroon, kaveri, minä en tiedä valtionsalaisuuksista hevonpaskaakaan."
Mies vaikeni näyttäen järkyttyneeltä. Hänen olemuksensa kieli ymmärtämättömyyttä ja tunsin jonkun sammuvan mielessäni; se osa minusta, joka uskoi salaliittoon, kuoli samalla sekunnilla.
"Erhm, hyvä herra - en voi sanoa ymmärtäväni tarkoituksenperiäsi, tahi kaikkia käyttämiäsi.. sivistyssanoja. Oletko matkannut pitkään, soturi? Et näytä tulleen lähiheimosta. Minun nimeni on muuten Rhett Scriven", mies lausui leveällä, mutta jokseenkin hassulla korostuksella ja ojensi kätensä. Astuin muutaman askeleen ja kättelin häntä. "Jerred Sheehan", esittäydyin. En kyennyt sanomaan enempää.

Muutaman metrin päässä minusta oli pieni tiipii, jonka ovikangas heilahti äkisti sivuun. Jäin tuijottamaan ovelle ilmestynyttä naista, joka oli pukeutunut samoin kuin heimon muut naiset; mokkakankaiseen mekkoon. Naisen kasvot ja vaalea iho kertoivat kuitenkin välittömästi, ettei hän kuulunut tänne - ainakaan perinteisessä merkityksessä, jatkoin ajatusta vilkaistessani epäilevänä Rhettiksi esittäytynyttä miestä. Katseeni palasi naiseen. Tumma, keskipitkä tukka ei ollut samanlaista hevonjouhta kuin ympärilläni vilisevillä inkkariukoilla tai pocahontaseilla. Silmät eivät olleet samalla lailla vinot, iho oli liian vaalea. En ehtinyt katsoa naista kuin sekunnin, kun kaikki tämä oli jo uponnut tajuntaani.

[Mirianne]

Harras toiveeni kaatui sillä silmänräpäyksellä, kun jätin tiipiin taakseni. En sentään voinut uskoa Robertin voittaneen lotossa, huumanneen minut ja vieneen meidät molemmat toiselle puolelle maapalloa järjestääkseen minulle tämänkaltaisen yllätyksen, vaikka tiesikin kuinka intohimoinen minä olin kaikkea historiallista kohtaan. Nostin käteni puuskaan rintani ympärille ja annoin katseeni lipua hitaasti intiaanikylän ympäri. Vaikutti siltä kuin koko heimo olisi pakkaantunut yhteen paikkaan - tarkastelemaan kummajaista. Tunsin kuumoituksen leviävän poskilleni uudestaan. Heidän huomionsa ei kuitenkaan ollut jakamaton, ja seuratessani heidän hämmentynyttä ja osin jopa pelokastakin katsetta tarkkaavaisuuteni takertui muita selvästi pidempään ja lihaksikkaaseen mieheen, joka tuijotti minua kiihkeä kysymysmerkki silmissään. Hänen ulkomuotonsa ei paljoa eronnut pituutta lukuunottamatta paikallisesta väestöstä, sillä jopa hänen hiuksensa vaikuttivat olevan sitä samaa hevosenjouhen paksuista mustaa tukkaa, joka tuntui dominoivan tämän tiipiikylän reunusalueen hiusmuotia. Hänen hiuksensa olivat kuitenkin siistimmässä kunnossa, eikä nuo khakihousutkaan sopineet oikein intiaaniasuksi. Ehkä hän on tämän koko jutun alullepanija, ja oli kiireessä unohtanut ottaa todistusaineiston pois päältä.
Rhett rykäisi ja nosti toista kulmakarvaana merkitsevästi. Hänenkin katseensa näytti liimaantuneen khakimieheen, vaikka huomasin hänen vilkaisevan mietteliäs ilme kasvoillaan minua ja toista muukalaista. En ymmärtänyt yhteyttä.
"Tunnetteko te toisenne?" hän kysyi, osoittaen kysymyksen meille molemmille, ja minä ehätin vastaamaan ensimmäisenä. Ääneni oli pisteliäs, ja lausahdustani äänesti kaiken lisäksi vatsani äänekäs murina, mikä ei yhtään helpottanut jännittynyttä tilannetta.
"Emme." Vaihdoin painoa jalalta toiselle.
"Ja toivonkin sinun vihdoin ja viimein valaisevan tätä tilannetta minulle. Mitä vittua täällä oikein on tekeillään?" kivahtaen osoitin sanat intiaaniringin toiselle vangille, enkä välittänyt Rhettin pienestä, melkein huomaamattomasta värähdyksestä vastauksena kirosanalleni.
Intiaanikylässä kävi kuhina. Eivät tainneet pitää kiivaasta äänensävystäni.

[Aishwarya]

# Nyt täytyi jo kääntyä Wikipedian puoleen Amerikan löytämiseen liittyvissä asioissa, heh! Rhetthän oli britti, eikö? Muistin, että puhuttiin asiasta niin, ja kävin tutkimassa myös Englannin monarkista historiaa ja kas - kukas muukaan vuonna 1520 hallitsi kuin ystävämme Henry VIII. Tudorsia katsoneet tietävät varmasti! Sama kuningas aloitti muuten Englannissa uskonpuhdistuksen valtakaudellaan. Mitä sanot, Shou, onko Rhett mielestäsi auktoriteettiuskollinen vai ei? #

Raajani alkoivat tuntua oudon irtonaisilta ja niitä pisteli. Ehkä minä heräisin sittenkin, ajattelin lakonisesti. Tilanne alkoi lähennellä tragikomiikkaa niin pahasti, että suupieleni nousivat hymyyn miltei väkisin. Hillitsin itseni, sillä minua ei oikeasti naurattanut yhtään, ja sitä paitsi tuo tiipiistä astunut nainen näytti kiukkuiselta kuin amatsoni. En voinut syyttää häntä, sillä jo ennen kuin nainen ehätti avata suunsa ja sylkeä kysymysten tulvan ulos, tiesin ettei hän tiennyt yhtään sen enempää kuin minäkään. Puuskahdin turhautuneena mutta pysyin paikoillani. Kuten nainen ehti todeta, emme olleet koskaan tavanneet. Tutkailin naisen kasvoja. Puhetavasta päätellen hän oli britti. Veri alkoi taas kuumeta päässäni, kun tunsin sulkapääfriikkien katseet selässäni. Katseet pistelivät kuin pienet, terävät neulat. Miltei odotin tuntevani seuraavaksi keihään selkärankaani vasten. Vaikka kukaan ei vaikuttanut epäystävälliseltä, vaistosin vahvasti, että niin minun kuin vastapäätä seisovan naisen läsnäolo oli hämmentävää ja täysin odottamatonta koko tälle kummalliselle klaanille tai heimolle tai mikä helvetin puunhalaajien uskonlahko tämä sitten olikaan.

"Ja toivonkin sinun vihdoin ja viimein valaisevan tätä tilannetta minulle. Mitä vittua täällä oikein on tekeillään?" , tuo äkäinen nainen totesi ja ilmeeni kirkastui välittömästi. Ainakaan nainen ei puhunut oudosti, kummallisella tavuja nostelevalla tyylillä, jolla herra Rhett lausui sanansa. Iloitsin kuullessaan tutun kirosanan naisen huulilta: tämä nainen oli taatusti samoista oloista kuin minä itsekin, missä ikinä olimmekaan.
"Ei aavistustakaan." Mikähän nainen luuli olevansa tiukkaamaan minua yhtään mistään, ajattelin, hänhän se on kietoutunut eläimennahkamekkoon kuin kunnon intiaanineiti ikään. En sanonut ajatuksiani ääneen. Naljailusta ei olisi mitään hyötyä. Silmäni kapenivat ja käänsin kasvoni kohti Rhettiä.
"Joihinkin kysymyksiin sinun on osattava vastata, Rhett" - Rhettin kulmat kohosivat kutsuessani häntä etunimeltä noin vain - "Missä me olemme?"
Hetken hiljaisuus. Takanani mumistiin taas sillä poopowaaka- kielellä, ja mulkaisin olkani ylitse äkäisenä.
"Uh. Mehän olemme uudella mantereella, sir. Amerikassa."
"Amerikassa?!"
"Niin, sir." Rhett tuijotti minua oudosti. "Uudessa maailmassa. Tosin Amerikka on käsittääkseni melko uusi nimitys tälle mantereelle." Rhett tuhahti. "Kuulemani mukaan se portugalilainen pönttö, Kolumbus halusi tämän olevan Uusi manner. Amerigo Vespuccihan tänne kuitenkin ensin purjehti, ja hänen roolinsa Uuden maailman nimeämisessä on paljon uskottavampi. Kolumbuksen suuri seikkailu oli hyvin rajoittunut tiettyihin saaristoihin, Länsi-Intiaksi hän niitä sanoi -", Rhett lausui, ja lisäsi kohteliaasti, " - tietänette kaiketikin Kolumbuksen."

Kulmani painuivat lähemmäs toisiaan. Rhettin silmissä ei ollut valhetta, vain ja ainoastaan vilpitöntä hämmennystä ja uteliaisuutta. Miten hän silti saattoi väittää meidän olevan Amerikassa - valtameren päässä Irlannista, helvetti sentään! Astuin eteenpäin kommentoimatta miehen viimeistä, epäluulon kirvoittamaa lausetta.
"Mikä vuosi nyt on?" Raavin kaulaani tarpeettoman kovaa sormenpäilläni. Oloni oli turta. Korvani eivät suostuneet kuuntelemaan Rhettiä, silmäni eivät suostuneet näkemään alkuasukkaita ympärilläni, jalkani eivät suostuneet tuntemaan Amerikan heinikkoista maata allani.

Rhett näytti entistä epäluuloisemmalta vastatessaan.
"1520, sir."

[Mirianne]

[Menin tarkastelemaan Henrik VIII valtakautta, ja ymmärtääkseni hän aloitti uskonpuhdistuksen 1529, koska yritti mielistellä paavia saadakseen eron ensimmäisestä vaimostaan. Hän oli katolialaisuuden suuri kannattaja sellaisenaan, mutta välit menivät rikki paavin kanssa avioeron yhteydessä. Luther julkaisi teesinsä 1517, joten tottakai ilmassa oli havaittavissa muutoksen merkkejä. Muutenkin lähivuosille näyttää siltä, että Englannissa kuohuu - jos Rhett olisi uskollinen auktoriteeteilleen, hänellä tulisi olemaan paljon mietittävää. Rhett on totta kai katolilainen, jota tuolla aikakaudella arvostellaan väkevästi, eikä anglikaanikirkkoa tai luterilaista kirkkoa ole vielä, am I right?
... Taidanpas vaihteeksi miettiä liian monimutkaisesti. Näen Rhetin olevan kiinnostunut näistä muutoksista, kykenevä arvostelemaan auktoriteettejä, joten ehkä hän on sydämeltään luterilainen. Hän ei kuitenkaan intohimoisesti arvostele katolilaisuutta, eikä ajattele itseään erillisenä katolilaisuudesta.
Aivoni muuttuessa räkäpalloksi ajatusten juoksukin tahmaa normaalia enemmän!]

En tiennyt mitä tehdä kuulemallani.
Ilahtuako vaiko suuttua aivan todenteolla?
Omaksi yllätyksekseni olin nimittäin alkanut uskoa ympärilläni tapahtuvaa aivan silkaksi todellisuudeksi - tuskin tosi-tv'n vitsejäkään jaksaisivat näin huolella vetää ja näin pitkään. Enkä missään nähnyt kameramiehiä tai sitten mikitkin olivat hyvin piilotettu. Sitä paitsi, kallistin arvellen päätäni, tämä toinen muukalainen oli selvästi omalta aikakaudeltani. Tutut äänenpainot, tuttu irkkukorostus, tuttu nykyaikainen perussinuttelu.
Olisinko ihan oikeasti menneisyydessä? Kokemassa kaikkea sitä mitä olen niin usein toivonut?
Elämä ilman tietokoneita, autoja, iltapäiväruuhkiä ja melusaasteita?
Ilmeeni kirkastui, ja äänensävyni oli yhtä innostuneen raikas kuin vuoristopuro.
"1520?", keskeytin Rhettin ja irkkumiehen, "Uskonpuhdistuksen aika? Luther, Henrik VIII vaimoineen, kolonisaatiot, Michelangelo ja Shakespeare?" Päässäni pyöri.
Kolonisaatio itseasiassa selittäisi miehen läsnäolon Amerikassa - mutta jotain siinä häiritsi.
Katselin ympärilleni. Intiaanit näyttivät kovin koskemattomilta siihen raakuuteen nähden, mitä olin oppinut lukion historiassa.
Kohtasin Rhettin katseen, ja näin tämän silmistä, että hän ei ollut ymmärtänyt melkein sanaakaan mitä olin sanonut.
Kohotin kulmakarvaani kysyvästi, provosoiden häntä vastaamaan.
Lopulta Rhett tuntui löytävän äänensä takaisin.
"Mielestäni kuninkaallani ei ole kuin yksi vaimo, enkä voi sanoa tuntevani käsitettä uskonpuhdistus. Tästä Lutherista olen kyllä kuullut, mutta .." mies vaikeni mietteissään ja vilkaisi sitten syrjäkarein irkkua. "Shakespeare?" hän kysäisi ei keneltäkään, ja asettautui sitten muodollisempaan asentoon minun ja irkun välille.
"Herra Sheehan, tässä on" Rhett tarkisti vasemman nimettömäni nopeasti, "neiti Olivia Ridley." "Neiti Ridley, herra Jerred Sheehan."
Huokaisin. Rhett oli tietysti opetettu noudattamaan tiukkaa etikettiä, eikä tämä näköjään lipsunut siitä edes keskellä ei mitään alkuasukkaiden ympäröimänä ja kahden ymmyrkäisen tulevaisuudesta tulleen muukalaisen kuulustelun alla. Mielessäni kehuin miehen loistavaa nimimuistia, vaikka olin kirkaista. Mies selvästi yritti vältella omasta ajastaan puhumista.

Astelin Jerreedin luokse ja ojensin käteni.
"Kutsu vain Viviksi. Herra ..." En kuolemaksenikaan muistanut "oppaamme" sukunimeä, "Rhett." Sanoin painokkaasti kääntyen takaisin Rhettin suuntaan, osin kääntäen selkäni Jerreedille.
"Kuinka kauan olet ollut täällä intiaanien keskellä?" Ennenkuin Rhett ehti vastata, mieleeni juolahti toinen kysymys. Se krapulaisen johdonmukaisuudesta. Vilkaisin olkani ylitse Jerrediin.
"Mistä sinä muuten olet kotoisin?" Miltä ajalta?

[Aishwarya]

# Hyviä ajatuksia Rhettistä, Shou. Niin, ja siis kyllä, protestanttisia uskontoja ei vielä ole. Painokone keksittiin vähän aiemmin, eli Rhettillä saattaa jopa olla paperikopio Lutherin teeseistä, jos niin on tarvetta ajatella.. Paavina on nyt muuten Leo X, joka tietysti vastusti Lutheria. Jo 1300-luvulla Englannissa näyttää vaikuttaneen varhainen uskonpuhdistaja, John Wycliffe, jonka ajatuksiin Rhett saattaa olla perehtynyt myöskin.
Toivottavasti ei mene nyt liian raskaaksi tämä viesti kaikkien näiden hissatietojen takia! Wikipedia oli kuitenkin tiukasti apuna (oi mikä hyvä, luotettava lähde), joten ihan ulkomuistista en näitä esiin kiskonut. Ainakin omasta mielestäni tällaiset faktat valottavat kuitenkin tämän ajan tunneilmastoa ainakin brittien osalta - jos ei näistä muille ole apua vaan pikemminkin haittaa - pahoittelen! Tarkoitus ei edelleenkään ole luoda historiallisesti täysin oikeaa pelihifistelyä. Olen vain utelias ja ja ja.. Kurrauh, nyt menen nukkumaan. #

Minä en ehtinyt läheskään paimentaa kokoon aivosolujani, jotka olivat tehneet alkuräjähdyksen kaltaisen massiivisen hajoamisen pääni sisällä, kun naisen ääni soljui jo korviini - innokkaana! Rhettin ajanmääritys oli sulattanut kaikki järjelliset ajatukseni tahmaksi pääni sisällä. 1520? Nainen alkoikin jo luetella lähiaikojen tapahtumia, ja niistä terästäytyneenä yritin kaivella mieleeni omaa historiantuntemustani. Luultavasti en tiennyt kuin rääpäisyn verrattuna tuon naisen tietopankkiin; äänensävystä päätellen jokaisen intohimoisesti lausutun sanan taakse kätkeytyi iso kasa tietoa, kysymyksiä ja mielipiteitä. Tunnistin sentään kaikki naisen luettelemat sanat ja nimet, mutta siltikin aivoni kieltäytyivät singauttamaan mieleeni suurta tietomäärää.. noh, yhtään mistään.
Kerrankin televisiosta oli jotain hyötyä. Olin seurannut brittien TV-sarjaa Tudorsin hallitsijasuvusta kiinnostuneena - muutoin olisin luultavasti sijoittanut kyseisen Henrik VIII:n jonnekin Lähi-Itään.

En jaksanut kiinnostua sen enempää tilanteen historiallisesti merkittävistä taustoista. Heti ajateltuani televisiota, tajusin kaivata asfaltoituja katuja ja pieniä irkkupubeja. Eikö niitä todellakaan ollut vielä? Ei ainakaan täällä.
"Jerred", silpaisin Rhettin puheen väliin hänen esitellessään minut. Vai että Olivia. Ja sittemmin vielä Viv - tälle nimelle rekisteröin naisen kasvot mieleeni. Neiti Ridley ei aivan sopinut nykyaikaisille aivoille, eikä varsinkaan tällaiseen tilanteeseen. Kättelin Viviä ja hymyilin aavistuksen, mutten kovinkaan keskittyneesti. Viv kääntyi ja esitti kysymyksensä pellavapaitaiselle keskiaikais-ystävällemme. Vai oliko nyt jo se seuraava ajanjakso? Uuden ajan murros tai taitos tai mitä se olikaan? Paskat. Mieleni typertyi taas hetkeksi ajatellessani asiaa. Olimmeko me tosissaan pölähtäneet 1500-luvulle? Miten ja miksi?
Kun kaikkien huomio oli hetkeksi Rhettin ja Vivin keskustelussa, sujautin mustan paidan takaisin päälleni, sillä toisten katseet tuntuivat hetki hetkeltä kiusallisemmilta. Takkia ei voinut harkitakaan. En halunnut kuolla lämpöhalvaukseen, joskin pistin lämpöhalvauksen mieleeni mahdollisena itsemurhakeinona. Hymähdin. Ikään kuin tekisin jotain sellaista, vaikka tämä absurdi helvetti niin houkuttelikin tekemään: pakenisin.

"Hmm? Dublinista, nyt on vuoden 2009 syksy, käsittääkseni syyskuun yhdeksäs päivä", vastasin Viville katsellen häntä. "Tai oli, helvetti sentään." Rhett sävähti taas kiroamiselleni ja veti ilmaa keuhkoihinsa tehden puolihuomaamattoman ristinmerkin. Katseeni siirtyi Rhettiin.
"Niin - mitä sinä täällä teet?"
Rhett yskähti, mutta suostui vastaamaan hieman vastentahtoisesta ilmeestään huolimatta. Ehkä hän pelkää meitä, ajattelin, enkä pitänyt mahdollisuudesta. Yritin hymyillä väkisin kuunnellessani hänen vastaustaan.
"Tulin tänne kolme vuotta sitten Lontoosta. Hänen Korkeutensa Henrik XIII lähetti laivueen purjehtimaan Englannin lipun alla ja tutkimaan uutta merireittiä - Kuningas ei nähkääs halunnut jäädä jälkeen maailman muutoksesta, eikä sitä paitsi pitänyt ajatuksesta, että espanjalaiset ja portugalilaiset ehättäisivät valtaamaan maa-alaa rajoittamattomasti. Amerikan omistajuudesta ei ollut pitävää sopimusta, sillä tätä mannerta ei oltu kartoitettu - eikä ole vieläkään." Rhett tuhahti ja näytti nyt entistäkin haluttomammalta jatkamaan tarinansa kertomista. "Noh, minä jäin tänne, kun laivue palasi Britanniaan."
"Me emme kuitenkaan ole rannikolla", huomautin.
"Emme, sir. Olemme pohjoisemman Amerikan puoliskon keskivaiheilla, noin luoteen suunnassa katsoen siitä, mihin laivamme laski satamaan", Rhett vastasi. Hän tiesi ilmeestäni, mitä kysyisin seuraavaksi, mutta pakotti minut sanomaan kysymykseni ääneen. Minä en välittänyt etikettisäännöistä ja vaiennut sivistyneesti: minulla oli helvetti oikeus ja tarve tietää kaikki.
"Miksi olet täällä?"
"Päätin jatkaa tutkimustani Kuningas Henrik VIII:n käskyjen mukaan. Tämä mustajalkaheimo otti minut ystävällisesti mukaansa siirtäessään leiriään toiseen paikkaan. Siirtyminen vei miltei vuoden, mutta cree-heimon takia se oli välttämätöntä." Rhettin äänensävy oli nyt hitusen ylpeä. "Mustajalat eivät halunneet vastata heimojen vihanpitoon, vaan pyrkivät siirtymään rauhanomaisin keinoin toisille alueille - eli tänne."

# Kartoitan lisätietoa. Britannian lähettämästä laivueesta huolimatta Amerikka ehdittiin kuitenkin jakaa Portugalin ja Espanjan kesken 1500-luvulla, melko pian Kolumbuksen ja Vespuccin matkojen jälkeen. Henrik VIII:n johtaman Englannin välit olivat oikeastikin huonot Espanjaan.
Lisäksi Englanti ja Ranska sotivat vuodesta 1592 alkaen jonkin aikaa, joskin tämä ei kaiketikaan ole Rhettin kannalta tärkeää - hän tuskin saisi muutenkaan ajankohtaisia tietoja Englannin nykytilanteesta.. (1520 Henrik ja Ranskan hallitsija tapasivat.) #

[Kisse]

Laura Herrera
25

Ulkonäkö
www.popculturepost.com/wp-content/uploads/2008/07/penelope-cruz-mango-summer-2008-71108-1.jpg [ulkonäöllinen perusolemus samantapainen kuin Penelopella]

Laura vaikuttaa ensisilmäyksellä hyvin perinteiseltä latinokaunottarelta, sillä hän täyttää koko täyteläisen suklaanruskeiden hiuksien, mystisen ruskeiden silmien ja pronssisen päivettyneen ihon vaatimustriion. Naisen silmät ja kulmakarvat ovat hyvin ilmeikkäät ja hän onnistuu usein välittämään mielipiteensä asioista avaamatta suutaan lainkaan. Lauralla on hyvin kaunis vartalo; hän on ylpeä kapeista ranteistaan, pienistä, pyöreistä rinnoistaan ja vetävän näköisistä sääristään. Hän pukeutuu värikkäisiin ja naisellisiin vaatteisiin, kietoo usein kaulaansa lasihelmiä ja tepastelee ympäriinsä milloin gladiaattorisandaaleissa, milloin korkokengissä. Lauran puheesta kuultaa selvästi läpi naisen alkuperä ja temperamentti.

Luonne
Neiti Herrera on varsin boheemi persoona. Hän elää inspiraationpuuskiensa varassa, pukeutuu omalaatuisen näyttävästi ja käyttäytyy ajoittain erittäin arvaamattomasti. Intohimoisen luonteensa ansiosta Laura on aina löytänyt itselleen miesseuraa, mutta kyseinen seura myös kaikkoaa herkästi samaisesta syystä. Suuttuessaan Laura päästää usein ilmoille kasoittain espanjankielisiä kirosanoja ja muuttuu todelliseksi hirmumyrskyksi. Hän ei tarkoituksellisesti vedä huomiota itseensä tai käyttäydy yltiö-dramaattisesti, mutta onnistuu jostain syystä kuitenkin tulemaan aina huomatuksi ja usein myös ihailluksi.

Menneisyys
Laura muutti kotoaan Meksikosta Lontoon sateisille kaduille muutama vuosi sitten inpiraation perässä. Nuori freelancer kirjailija vuokraa itsekseen vanhaa ja avaraa kattohuoneistoa aivan Lontoon keskustassa. Hän istuskelee päivät kahviloissa ja paikallisissa pubeissa tai vaeltelee vanhoilla kaduilla muistionsa kanssa, yrittäen kiivaasti löytää jotain ainutlaatuista kuvailtavaa. Perhe asuu edelleen Meksikossa. Laura ei koskaan ole tullut kuuluisaksi kirjoittamansa proosan ansiosta, mutta on niittänyt hieman julkisuutta suuren sanomalehden kolumnistina.

-Espanjalainen korostus englannissa
-Ei lemmikkejä
-Sinkku

En tykkää tehdä esittelyistä kauhean pitkiä kun olen huomannut muuttelevani hahmoa kuitenkin aina matkan varrella : )
--------------------------------------

Mierda...! kuulin jonkun rahisevan, kunnes hoksasin sanan tulleen omasta suustani. Tuntui siltä kuin joku olisi kolkannut minut. Ei sillä että minut olisi joskus kolkattu, mutta olin aina kuvitellut että tältä se tuntuisi. Raotin uudelleen kuivalta tuntuvia huuliani ja haukoin syvään kuuman pölyistä ilmaa. Pääni tuntui kamalan raskaalta, krapulaiselta melkein. Tunsin kämmenteni alla kuivaa maata ja avasin hädissäni silmäni. En kuitenkaan nähnyt mitään; koko maailma oli säkkipimeänä. Hapuilin kasvojani hieroakseen silmiäni kun tapasin sormillani aurinkolasit. Nostin ne varuillani ja kurkistin luomieni raosta. ¿Qué coño?!, minulta pääsi. Mikään ympärilläni avautuvasta maisemasta ei muistuttanut asuntoani. Tottapuhuen minut valtasi pahaenteinen tunne etten välttämättä ollut edes samalla mantereella asuntoni kanssa. Hymähdin omille tyhmyyksilleni ja nipistin itseäni poskesta kunnes pelkäsin jättäväni siihen mustelman. Ah, tämä ei siis ollutkaan unta.

Otin tukea punertavan hiekkaisesta maaperästä noustakseni pystyyn. Oioin valkoisten housujeni lahkeita tavanomaisesti, sillä ne olivat tahriintuneet maassa makaamisesta eikä niistä olisi saanut edustuskelpoisia vaikka minulla olisi ollut matkasilitysrauta mukanani. Kiskoin ihmeissäni myös punaisen tunikani helman alas; ihan kuin olisin ollut jossain nujakassa, ihmettelin. Katsoin uudelleen ympärilleni ja hoksasin ehkä puolen kilometrin päässä siintävän jonkinlaista asutusta. Otin kiireesti askeleen tätä asutusta kohti ja meinasin kompastua kun silmissäni pimeni hetkellisesti. Olin siis maannut paikoillani jo pidemmän aikaa... Pitelin hetken ohimoitani kaksin käsin kunnes tasapainoni palautui ja jatkoin sitten varovaisemmin eteenpäin. Ehkä löytäisin jonkun joka osaisi selittää mitä täällä oikein oli tekeillään.