|
Post by Mirianne on Sept 14, 2009 9:18:56 GMT -5
[Diktaattorimaisesti päätän, että tuo aikamääreteoria on hyvä, ihan käytettäväksi asti. Joten aivan kuten Ash on jo käyttänyt hahmollaan (vahingossa?) päivämäärää 09.09.2009, tulee kaikkien hahmojen tupsahtaa samankaltaiselta päivältä menneisyyteen. Kuka nappaa 06.06.06'n? ] Nielaisin vaikeasti ja käännyin hitaasti kohtaakseni Jerreedin kasvotusten. Hetki pitkittyi, enkä ehtinyt tarkkailla huomasiko irkkumies järkytykseni. Kuulin hänen keskustelevan Rhettin kanssa jostain, mikä ei tällä hetkellä merkinnyt minulle pienen ohimenevän tuulenvireen vertaa. Äänijänteeni eivät tahtoneet suostua yhteistyöhön, mutta lopulta onnistuin naurahtamaan katkonaisesti. "Olet mies tulevaisuudesta. Minullekin." Suupieleni värähti ja puristin käteni suojakseni rintaani vasten. Jälleen. "Kiva tietää että elämää on World Trade Centerin "tapauksen" jälkeenkin.. Vaikka ehtihän siitäkin kulua jo melkein puoli vuotta. Minulle." Hymähdin, ja omia varpaita tuijotellessani huomasin kengättömyyteni lisäksi silmäkulmastani sen, että Rhett kuunteli sanojani tarkkaavaisemmin kuin uhri kidutuskammiossa. Hänen karkean komeilta kasvoiltaan paistoi paljas epäusko. "Minä elin kylmää helmikuun talvea vuotta 2002," sanoin muistellen keittiön ikkunastani avautuvaa erittäin jouluista maisemaa, "lauantaipäivä, toinen helmikuuta." Nostin hitaasti raskaan pääni kohdatakseni Jerreedin katseen - katseen, jota jännitin. En tiennyt mitä odottaa - uskoisiko mies edes minua? Tiesin omieni tulvivan kauhua, mutta kaiken lisäksi pientä sairaalloista innostuneisuutta. Olin saanut sen parhaimman lahjan, mitä ikinä olin uskaltanut toivoa - matkan menneisyyteen. Nyt jäi kaikkien työkaverien rantalomat aurinkoiselle Ibizalle tämän matkan varjoon - kepeästi! Rhett ei tuntunut vieläkään sisäistävän sitä tosiasiaa, että hänen edessään seisovat kaksi - myönnettäköön, hänelle omituista - henkilöä eivät olleet kotoisin vain toisesta maasta, vaan vielä erittäin kaukaa tulevaisuudesta. Tämä osin selitti heidän suoran käytöksensä, johon Scriven ei ollut ollut tottunut. Rhettin uteliaisuus heräsi. Nämä kaksi olivat tietopankki, jota kukaan hänen aikaisistaan tiedemiehistä tai muistakaan voinut edes hartaimmissa rukoiksissaan toivoa! He voisivat kertoa hänelle, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.. Mutta toisaalta, hän lopulta myönsi hiljaa itselleen, halusiko hän kuulla kaikesta? Neiti Ridleyn äänensävy kertoi, että hän oli kokenut ajallaan paljon surua, ties mitä World Trade mikälie olikaan ollut. Ja kaikkeen siihen, mitä nainen oli kokenut, on monta - mahdollisesti tuskaisaa - vuosisataa välissä.. Miten lie, tämä kaikki antoi aihetta pysähtyä ja miettiä. Mikä oli Jumalan suunnitelma? Mitä varten heidät oli tuotu ajastaan toiseen, mitä pyhää tarkoitusta varten? Miksi juuri he olivat törmänneet heihin? Mietintöjensä ylle Rhett kuuli neiti Ridleyn mahan murisevan jälleen, ja sätti itseään välittömästi. "Oh, suokaa anteeksi neiti Ridl.. Viv," Rhett korjasi nähdessään Vivin silmien välähtävän vaarallisesti, "olette nälkäinen. Tekin, herra .. Jerreed, olettanen teidänkin kaipaavan muutakin kuin ruokaa sielullenne. Seuratkaa ihmeessä minua." Kääntyessään Rhett muisti intiaaniystävänsä, jotka odottivat. He mahtoivat olla huolissaan - peloissaan. He ymmärsivät vielä vähemmän kuin hän. "Akabo do poowakabbe. Alakomoe nessiwe. Haroje!" hän livautti suustaan, odotti heimon vanhimman nyökkäävän ja viittoi sitten parivaljakolle. Koko heimo lähti liikkeeseen; valmistamaan ateriaa, joka tulisi olemaan heidän ikimuistoisin tähän mennessä. Hiljaa mielessään Viv kunnioitti luottamusta, jonka Rhett oli onnistunut ansaitsemaan intiaanien keskuudessa, ja toivoi enemmän kuin tiesi olevansa itse moisen kunnianosoituksen arvoinen. /Oh ja damn, lupaan parantaa tapani - tän kirjoituksen jälkeen./
|
|
|
Post by Aishwarya on Sept 14, 2009 13:13:35 GMT -5
# Nyt sitten pikaspurttikirjoitus ennen epäilyttävän rankalta kuulostavaa tehokiinteystuntia.. Ai niin, ja Shou, se on Jerred yhdellä e:llä! (Tämä toi elävästi mieleen Chadlerin -> Chandlerin, hah!) #
Rhettin puhuessa silmäilin intiaaneja. Mustajalkoja, Rhett oli sanonut. Sotureilta näyttävät intiaanimiehet olivat vakavia ja selvästi varuillaan, koska Rhett heitteli heille välillä yhteisellä kielellä lyhyitä pätkiä keskusteluistamme. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä brittimies heimon jäsenille juorusi, mutta puhui nähtävästi melko lailla totta heidän ilmeistään päätellen. Käänsin katseeni kohti Viviä tämän puhuessa. Suupieleni kohosi, ei niinkään hymyyn kuin hämmentyneeseen eleeseen. "Puoli vuotta?" Laskin ääneti mielessäni, mutten päässyt loppuun, kun Viv jo tarkensi puheitaan. Hämmentävää, ajattelin - joskaan tämä lisätieto ei voinut järkyttää mieltäni enempää, eikä mielessäni edes käynyt epäillä Vivin sanoja. WTC:n mainitseminen sai minut kuitenkin värähtämään. Siitä oli kulunut - omassa ajassani - miltei tasan kahdeksan vuotta. Vuonna 2001 olin ollut 17-vuotias ja vasta pyrkimässä opiskelemaan palomieheksi. Olin silti osallistunut terrori-iskussa kuolleiden muistotilaisuuteen, jollainen järjestettiin Dublinissa kuten useimmissa muissakin suurimmissa kaupungeissa. Sali oli ollut täynnä pelastusalan työntekijöitä, pääasiassa palomiehiä ja poliiseja. Ilma oli ollut surusta niin sakeaa, että olisi voinut kuvitella hukkuneensa tervakattilaan.
"Hmh. Tulet vielä todistamaan Bushin järjettömyyden kaikessa kauheudessaan", sanoin puoliääneen. En ollut oikeastaan kiinnostunut vuodattamaan Viville, tai kenellekään muullekaan tarinoita vuodesta 2009. Se ei ollut tarpeen. Mutta Bushin nimen sanominen ääneen todisti minulle jotenkin, etten ole täysin seonnut. Kykenin puhumaan. Olin 1500-luvulla ja puhuin presidentti Bushista, (joka ehtisi tehdä paljon tuhoa ennen kuin häntä heitettäisiin vihdoin saappaalla). Se elämä, jota olin elänyt, tuntui oudolla tavalla kadonneen: 2000-lukuahan ei vielä ole ollut eikä tule pitkään aikaan olemaankaan. Mieleni teki käydä tarkasti läpi koko elämäni muistot, ihan kuin nekin tulisivat hiipumaan pois hetkellä millä hyvänsä. Siihen ei ollut aikaa. Ilmeeni pysyi tyynenä. Minulla ei ollut paljoa sanottavaa, joskin liikaa ajateltavaa. Olin kiitollinen, kun Rhett laittoi niin meidät kuin heimonkin liikkeelle. Huomasin olevani nälkäinen, mutta ruoka oli silti kaukana mielestäni. Intiaanien valvovien silmien alta poispääseminen helpotti kiristävää tunnetta lihaksissani ja uskalsin rentoutua.
Katselin vaiti Rhettiä, joka käveli eteeni. Jättäydyin tahallani hieman jälkeen ja jatkoin kulkuani vasta, kun viimeisetkin intiaaninaiset olivat kadonneet puuhiinsa selkäni takaa. Näin koko ajan uusia kasvoja; nyt noin parikymppisen, pitkähiuksisen intiaaninaisen, joka kyykisteli maassa puhdistaen marjoja vasusta. Hän oli kaunis, totesin mielessäni. Tarkkailtuani naista hetken kykenin näkemään nykytilanteessa jotain hyvääkin. Kun kerran kykenin ajattelemaan jo näin selkeästi, kiinnittämään huomioita yksinkertaisiin - joskin mukavannäköisiin - asioihin ja ihmisiin ympärilläni, ehkä eläminenkään täällä ei olisi mahdotonta. Siis sen aikaa, kunnes keksisin keinon päästä helvettiin täältä. Bushista, mafiasta ja huonokäytöksisistä puukkonuorista huolimatta en uskonut voivani irtautumaan nykyajasta. En ainakaan vielä. En nyt.
Sain tilaa ympärilleni, konkreettisesti, ja hautauduin hetkeksi oman pääni sisään. Miten tämä on mahdollista? Ilmeinen kysymys, ilman minkäänlaista vastausta. Miksi juuri me? Onko meitä enemmän? En tiennyt vielä. Ja kaikista tärkein asia: miten pääsemme takaisin? Minun ei kuitenkaan ollut kiire - oli itse asiassa kiinnostavaa päästä todistamaan aitoa intiaanielämää. Olikohan lähistöllä cowboyita? Vilkaisin Rhettiä - tuon puheet Kolumbuksesta ja muusta eivät kannustaneet ajattelemaan saluunoita ja pistooleja. Eikä puhettakaan sheriffeistä.. Lannistuin hieman. Rhett huitaisi kättään kohti paria maahan kumottua puunrunkoa, ja istuutui yhden päälle. Puunrungot oli aseteltu neliön muotoon nuotiopaikan ympärille. Istuin toiselle sivustalle ja vedin henkeeni kuivaa ilmaa, johon keuhkoni eivät mitenkään tahtoneet sopeutua. Ne janosivat irlantilaista sadetta. Pysyin vaiti, mutta valmistauduin kyselemään Viviltä monia asioita tämän katoamishetkestä. Outoa kyllä, minua kiinnosti kuitenkin jopa enemmän kaikki se tieto, jota Rhett kantoi mielessään kuin Vivin tieto, joka puolestaan saattaisi auttaa meidät kotiin.
|
|
|
Post by Mirianne on Sept 21, 2009 14:44:36 GMT -5
[Kissukka, tuo vain hahmosi paremmin peliin mukaan.. niin, ja meillähän ei siis ole mitään vuorojärjestelmää tässä käytössä, eli saa kirjoitella milloin vain siltä tuntuu!]
Koko intiaanikylä näytti heräävän henkiin - Rhettin vakuuttavan lausahduksen jälkeen paikalle kerääntyneet kyläläiset lakosivat ympäriltäni eri suuntiin, jokainen visusti peitellen uteliasta katsettaan. Kadehdin hetken heidän määrätietoisuuttaan; näytti siltä, että jokainen tiesi täsmälleen mitä tehdä, missä heidän kuului olla - oma oloni oli kaiken tämän hulluuden keskellä kuin olisin seisonut tyhjän päällä. Juuri se hetki ennen putoamista, ennenkuin maan vetovoima ottaisi minut haltuunsa ja vetäisi peräänantamattomasti puoleensa. Muut olivat istuutuneet rinkiin puunrunkojen päälle. Itse jäin kehän ulkopuolelle katsellen hajamielisesti ympärilleni. Hetken kestäneen hiljaisuuden rikkoi Rhett. "Viv, Jerred, haluatte varmaan seurata minua." Rhett sanoi, nousi ja lähti kävelemään hiljakseen eteenpäin. "Vien teidät peseytymään," hän ilmoitti osoittaen etuviistosta pilkistävää jokea. Seurasin häntä sanomatta sanaakaan. Ajatus virkistävästä virtaavasta vedestä tuntui hyvältä. Ehkä saisin siinä juotuakin. Kipitin minun ja Rhettin välissä olevan matkan kiinni ja henkäisin "Rhett?" Mies vastasi nyökkäämällä ja huomasin hänen ruskeiden silmiensä tummuneen aavistuksen. Vaikka miestä en tuntenut, tiesin hänen olevan vähintään yhtä hämmentynyt tilanteesta kuin itse olin, hänen tutkijanmielensä käyvän lävitse kysymyksiä, jotka eivät jättäneet minuakaan rauhaan - mutta hän oli kuitenkin meistä kolmesta se, joka pystyi syrjäyttämään tärkeysjärjestyksessä ajatuksenjuoksun fyysisellä toiminnalla. "Haluaisit..teko kertoa minulle jotain omasta elämästänne Lontoossa?" kysyin, ja kirosin krapulan nostattamaa höttöisyyden tunnetta pääkopassa. Sen lisäksi koko kehoni tuntui hitaammalta ja kömpelömmältä kuin normaalisti, enkä ollut mikään varmajalkainen ballerina ilman tätä myrkytystilaakaan. Rhettin kummastunut katse sinkosi suuntaani, ja tunsin poskieni kuumottavan jälleen. Nyt, kun äskeinen jännitystila oli purkautunut, tämä etikettisääntöjen muistaminen teki kaikesta niin oudon jäykkää ja huomasin pelkääväni tekeväni jotain väärin, loukkaavani tätä hillittyä englantilaismiestä. Miestä, jonka kaltaisesta olin itseasiassa unelmoinut ollessani teini. Oikein vanhanaikainen herrasmies, sitä varminta ja parasta laatua. Tuhahdin ajatukselleni ja pakotin ääneni pysymään tasaisena. "Minulla on niin paljon kysymyksiä, toivottavasti ette pahastu." "Tuon saman voisin esittää myös teille, Viv, mutta en ole aivan varma tohtisinko kuulla vastauksia." Rhett vastasi ja veti ilmaa keuhkoihinsa. Mieleni oli tyhjä, ja ilmeisesti se näkyi myös kasvoillani, sillä Rhett ehätti jatkamaan: "On kysymyksiä tulevaisuudesta - mitä kaikkea tulee tapahtumaan, minkälainen on teidän nykyisyytenne, kuinka Englannin käy, ja millä tolalla on esimerkiksi uskonasiat teidän ajassanne." Rhettin katse harhaili, mutta ilmiselvästi hänen ajatuksensa olivat kirkkaat. "Te ilmiselvästi tiedätte jotain minun ajastani, asioita joista minulla ei ole käsitystäkään. Tiedät syy - ja seuraussuhteita, mitä minä en ole edes huomannut ajatellakaan. Mutta ovatko historiankirjasi oikeassa? Tiesivätkö ne, että te ilmestytte menneisyyteen? Minun nykyisyyteeni?" Rhett hiljeni, ja huomasin pidättäväni hengitystäni. Rhett pysähtyi kohdatakseen minut vastakkain. Hänen ruskeat silmänsä olivat vakavat, jotenkin surulliset. "Viv, muutammeko me tapahtumien kulkua? Onko tämän jälkeen enää sitä tulevaisuutta, minkä te olette oppineet tuntemaan? Mitä tämä kaikki merkitsee?" En ollut osannut ajatellakaan asiaa tuolta kantilta. Hiljaisuus syveni keskellemme, minkä Rhett katkaisi naurahtamalla. "Näettekös, ette ole ainut, jolla olisi hieman kysyttävää." "Olette aikamoinen filosofi," mumisin hämmentyneesti ja kiirehdin jatkamaan matkaa. Kuulin jo joen huminan.
|
|
|
Post by Mirianne on Oct 9, 2009 16:11:55 GMT -5
[Kuumeinen horinajatkoviesti. Varautukaa lukemaan huumorilla.]
Joki oli kaikessa karuudessaan kaunis, sen tasainen solina musiikkia korvilleni. Laskeuduin polvilleni varovaisesti, mutten voinut olla irvistämättä kiven raapaistessa paljasta ihoani. Mitenkähän kauan kestäisi, että polvieni herkkä iho olisi muuttunut melkein yhtä kestäväksi ja vahingoittumattomaksi kuin norsun iho? Käteni muodostivat kömpelön pienen kauhan, jolla yritin epätoivoisesti saada nestetasapainoani tasoitettua. Kuulin Rhettin hymähtävän ja laskeutuvan nopeasti viereeni polviensa varaan. Hämmentyneesti häntä tuijottaessani seurasin hänen työntävän melkeinpä koko lärvinsä veden pinnan alle, mutta yritin soveliaasti peittää katseeni miehen pään ilmestyttyä takaisin pinnan yläpuolelle. Pienet vesipisarat kimmelsivät hänen hiuksistaan, ja tämä hienostunut lontoolaisherra, nykyään metsänelätti, heilautti lettiään kuin mikäkin kujarakki ja nauroi vielä päälle. Ilmiselvästi hän oli ollut huvittunut seuratessaan "siroa" sipsutustani, tarkkaa polvieni asettelua ja vielä varovaisempaa veden litkimistä käsikopristani. Hymähtäen laskin painoani enemmän käsieni varaan ja imin vettä sisääni. Se tuntui raikkaalta, virkistävältä, ja olin kuulevinani janoisten soluparkojeni kiljuvan riemusta.
Tyydytettyäni janoni huuhdoin vielä kasvoni ja nousin sitten istumaan. Huomasin Rhettin kohottautuneen jo seisomaan, mutta ojensi nyt herrasmiehen lammasmaisesti kättään auttaakseen minut ylös. Aikakauteni opettama perusfeminismi kärvensi sisuskalujani, ja hypähdin ylös omin avuin, heitin vielä päälle voitonriemuisen hymyn. Rhett ei tietenkään voinut ymmärtää jujun juurta, enkä minäkään osannut tuntea siitä minkäänlaista voitonriemua. Olinkohan sekoamassa?
Päätin vihdoinkin särkeä hiljaisuuden, joka vähän vaivaantuneena oli jatkunut filosofi- kommenttini jälkeen. Liikaa ajatuksia, liikaa mahdollisuuksia, niin paljon hämmentäviä tiedonhaaroja. Rykäisin. "Jos saan tiedustella," aloitin, "Minkälaisen aseman olette saaneet heimossa?" Olimme lähteneet jo kulkemaan takaisin kohti nuotiopaikkaa, kuljimme rinnakkain pitäen tiukasti tietystä välimatkasta keskellämme kiinni. Rhett vastasi mietteliäästi, kuin varoen jokaikistä sanaansa: "Olen saanut luottamusta. Minulla ei ole niinkään hierarkista arvovaltaa, mutta koska en ole aiheuttanut harmia, päinvastoin, minuun on luotettu, otettu mukaan. Eivätkä he kummallisesta ihonväristäni huolimatta sinällään ole minua kohtaan oudoksuen käyttäytyneet, ja koska metsästysmiehenä osoittauduin käteväksi pääsen niille mukaan. Mikä sinällään on ymmärtääkseni jonkinasteinen kunnia." Hän vilkaisi minua hymyillen. "Jää nähtäväksi, kuinka he hyväksyvät teidät molemmat - minä kun en näköjään sittenkään ollut ainoaa laatuani."
|
|
|
Post by Mirianne on Oct 20, 2009 9:51:40 GMT -5
Inspis hahmoon lähti eräänä sateisena iltana, kun olin koirani kanssa tallustelemassa kotikontuni polkuja. Suuria vaikutteita Jussi on saanut Juha Itkosen Kohti-kirjan Jussista, mutta en väitä että hahmoni olisi täsmälleen sama. Sotken häneen paljon omaani, vaikka moni asia onkin aikalailla lainattua.
Nimi: Jussi Ansas Ikä: 32 vuotta. Ulkonäkökuvaus: Jussi on pitkä ja voimakkaan oloinen mies, jonka jäntevät lihakset kuitenkin kertovat selvää kieltään siitä, että näitä lihaksia ei olla hankittu proteiini-pirtelöitä juomalla ja hikoilemalla punttisaleilla, vaan silkastaan puhtaasta juoksemisesta. Miehen hiukset on leikattu lyhyiksi, melkeinpä häntä voisi kutsua siilitukka-Jussiksi. Silmänsä ovat tuikisuomalaisen siniharmaat, ihonsa aavistuksen päivettynyt, kiitos kevätauringon. Jussilla on vahva leuka ja poikamaiset kasvot ylipäätään vihjaavat komeudesta - jota nuorempana Jussi osasi käyttää hyödykseen. Nyt isyyden tuoma kypsyys paistaa jopa kasvojen piirteistä lävitse. Luonne: Kiivaamman luonteinen mies, tarkka omien etujensa valvoja. Taistelunhaluinen, siihen kykenevä. Jussilta löytyy kilpailuviettiä, mitä hän nuorempana pääsi harjoittamaan juoksuradoilla, nykyään työssään. Itsepäinen, peräänantamaton - helpommin kuuro muiden mielipiteille. Jussi kuulee muttei kuuntele muita, ainoastaan yksi nainen maailmassa on onnistunut tekemään sääntöön poikkeuksen. Ajattelija, ei yleensä väkivaltainen - vain pari kertaa suutuksissa on nyrkki heilahtanut. Sietää hyvin paineita, mutta on vähän out sosiaalisissa suhteissa. Ei ylipäätään ole ollut mikään ihmisrakas, kyse ei kuitenkaan ole ihmisarkuudesta. Historia: Isä entinen yrittäjä, nykyinen kansanedustaja, äiti oli opettaja mutta kuoli syöpään Jussin ollessa hieman päältä 20-vuotias. Julia - pikkusisko on häntä 9 vuotta nuorempi, ja vaikka Julia nykyään menisikin enemmän naisesta kuin pikkutytöstä, näkee Jussi silti siskossaan sen pienen tytön, joka iski jalkaa lattiaan tuimasti halutessaan koiran. Jussin aikaisempi unelma oli juosta olympialaisissa, mutta haave kaatui hänen hitauteensa - hän oli hyvä, muttei vaan tarpeeksi hyvä. Niinpä Jussi meni ja luki taloustieteitä, lähti Lontooseen töihin, eteni nopeasti valitsemallaan tiellä - ura oli kaikki kaikessa. Lomallaan Suomessa tapasi Annan, ja silloin menivät senssit sekaisin. Nöyränä Jussi palasi Suomeen, jonne luuli ettei ikinä palaisi, on nyt Elias - pojan ylpeä isä ja toinen lapsukainen on haikaran kyydissä tulomatkallaan. Ammatti: Salkunhoitaja, sijoittamisen ammattilainen Muuta mainittavaa: Tupakoitsija. Oli alunperin ylpeä isästään, uskoi hänen olevan erilainen kuin muut kansanedustajat, mutta on nyrpeänä ja häpeillen seurannut vierestä, kuinka isänsä muuttuu entistä enemmän täysin samanlaiseksi kuin kaikki muutkin ministerit. Puhuu englantia täydellisesti, aksentti hassu sekoitus brittiä ja suomalaista ääntämystä. On riippuvainen uutisista ja tietotekniikasta, sillä molemmat ovat täysin välttämättömiä hänen työurallaan.
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~ [Sisältää spoilereita Kohti - kirjasta. Ette toivottavasti pahastu.] Istuin epämukavassa asennossa Phuketin lentokentällä ja näpräilin kännykälläni vain saadakseni jotain tekemistä. Tupakallekaan en voinut enää mennä - olin juuri palannut sieltä, ja vaikka Julia itsekin poltti, oli hänen ilmeensä jo murhaava. Olikohan Anna päässyt jo leikkauksesta? Miksi kukaan ei soita? Isä istui Julian vieressä ja näytti hitaasti näpyttelevän tekstiviestiä - todennäköisesti sille hemmetin rakastajattarelleen, joka kaiken muun lisäksi odotti hänelle lasta. Eikö se muka ole kummallista? Ennen syntymäänsä tuo penska on setä minun lapsilleni, jotka ovat häntä vanhempia. Tunsin tuohtumuksen kärventävän sisintäni ja käänsin väkivaltaisesti katseeni isästäni pois. "Rauhoitu," Julia sanoi. Hänen hymynsä oli pingottunut. Siskoni mieli todennäköisesti pyöri samoissa aiheissa kuin minunkin, mutta lisäksi tässä amerikkalaisessa poikaystävässä. Tyydyin murahtelemaan, ja vilkaisemaan uudestaan kelloa kännykkäni ruudusta. Aikaa oli kulunut peräti 95 sekuntia sitten edellisen vilkaisun. Nousin jälleen, ja tiesin Julian käden haroneen suuntaani. En jaksanut välittää. Huoli Annasta ja pikkuisesta oli liian suuri - en ollut kuullut heistä viime yön jälkeen mitään. Olin jo jättänyt lukemattomia viestejä Annan vastaajaan muistaen sitten lopulta, ettei Annalla ollut tietenkään lupaa käyttää sairaalassa koko aparaattia, eikä vaimoni edes kykenisi hetkeen puhumaan kanssani. Kuljin eteenpäin näkemättä yhtään mitään.
Kännykkä hengähti eloon - säpsähdin niin pahasti pisuaarilla, että vieressäni ollut tummaihoinen katsoi parhaaksi siirtyä kauemmas. Revin nykivin liikkein vetoketjun takaisin kiinni ja vedin kännykän hätäisesti taskusta - vain huomatakseni, ettei se ollutkaan Annalta tai sairaalalta. Iskin kännykän pöydälle ja kirosanojen tulvan sekä käsien pesun jälkeen pystyin vasta keskittymään itse parisanaiseen tekstiviestiin töistä. "Kaikki ok? Soita kun voit." Tiesin soittamattakin mistä siinä oli kyse - matkani kestosta. Olisinko töissä jo parin päivän päästä? Päähäni iskeytyi kuva kiireisestä toimistosta, kasaantuvista tiedotteista ja pörssitaulukoista. Ne kaikki saisivat kuitenkin odottaa niin kauan, kunnes Anna oli varmasti kunnossa. Tätä en olisi uskonut nuoruusvuosinani ikinä sanovani, mutta sen naisen terveys meni urani edelle.
[Hm, jatkoa tälle seuraa myöhemmin. Nyt iski väsymys.]
|
|
|
Post by Aishwarya on Oct 21, 2009 1:15:11 GMT -5
# Oh-hoh! Heräsin aamulla 7.56 viestiisi. Herätyskello soi kyllä neljän minuutin päästä, jolloin loikoilin vieläkin sängyssäni, joten no harm done. Pointti oli se, että saman tien viestiäänen kuultuani ja tajunnan selkeydyttyä edes vähän, mielessä myllersi niin suuri kirjoitusvimma, että oli pakko sännätä koneelle välittömästi aamukahvin ja Hesarin jälkeen. Inspiraatiota ei sinänsä - vielä - ole, vain vimma ja tahto! :--D #
Minua ei huvittanut lähteä joelle. Katselin vaiti Rhettin ja Vivin loittonevia selkää, tuntien oloni lievästi hermostuneeksi ainoan kaltaiseni kadotessa näkymättömiin. Yhtäkkiä olin yksin, kylläkin keskellä sivilisaatiota, mutta hyvin erilaisessa yhteisössä, kuin mihin olin kuunaan tottunut. Nousin seisomaan ja huiskin käsilläni khakihousuja, ikään kuin niissä olisi ollut pölyä. Ja luultavasti olikin - en katsonut, en huomannut. Sietämätön paineen tuntu kasvoi takaraivossani. Olinko todella niin juurtunut kaksituhatlukulainen, että teki fyysisesti kipeää yrittää ymmärtää tätä tilannetta? Toisaalta, mitä vain saattoi ilmeisesti odottaa. Mietin myös, kuinka ihmiskeho kesti aikamatkaamista. Vaurioituiko se? Olivatko minun ja Vivin luut esimerkiksi haurastuneet? Verenkierto hidastunut kummallisella tavalla? Päätin olla ajattelematta sen enempää. Näin aiemmin vilaukselta ohimenneen kauniin nuoren intiaaninaisen jälleen; hän tuli minua kohti ja silmäili olemustani ujosti. Uutta tämä oli hänellekin. "Hei", tervehdin ja yritin koota olemustani hieman pienempään kasaan. Nämä ihmiset olivat niin pieniä! Tuntui mahdottomalta yrittää sopeutua edes teeskennellysti heidän joukkoonsa. "Netonchevehe?" Intiaani sanoi, ujosti, selvästi hieman peloissaan. Yritin näyttää ymmärtäväiseltä, jotten pelästyttäisi toista vielä lisää. Kohautin harteitani. Intiaani vei käden omalle rinnalleen. "Natsohestahe Eamemeohe." "Eamemeohe?" Osoitin naista. Nainen nyökkäsi ja osoitti minua, toistaen: "Netonchevehe?" "Jerred", sanoin ja kopautin rintaani. Nainen, ilmeisesti siis Eamemeohe, nyökkäsi ja hymyili.
En tiennyt mitä tehdä. Vilkaisin Eamemeohen ohi ja totesin, että muut intiaanit jatkoivat normaaleja puuhiaan. Muutama nainen viritteli tulta. Kauempaa kuului epäilyttävää repivää ääntä; siellä ilmeisesti nyljettiin meille ateriaa. Vaistoni reagoivat ajatukseen oudon tyynesti, ikään kuin ikivanha osa minusta olisi osannut sopeutua tilanteeseen nopeasti ja luonnollisesti.
Eamemeohe kallisti päätään ja herätti taas huomioni. "Nenaasstse!" Hän tarttui käteeni varmalla otteella ja lähti vetämään minua poispäin mukavan syrjäiseltä nuotiopaikalta. Astelin naisen perässä hänen kulkiessaan eteenpäin. Jokaisen heimolaisen kohdalla Eamemeohe osoitti häntä aina yhtä kärsivällisesti, lausui hitaasti nimen ja esitteli sitten minutkin. Nimeni taipui hassusti hänen suussaan, ilman ärrää, pyöreänä. Muutaman kerran korjasin Eamemeohea, jolloin hän näytti täysin hämmentyneeltä lausumistavastani, ikään kuin se olisi ylimaallinen itsessään. Minua alkoi jo hymyilyttää ja epäileväisyyteni haihtui hieman. Eamemeohe esitteli minut heimolaisille ja lausui ohimennen soturikolmikon nimetkin. Nainen veti minua eteenpäin ja esitteli tiipiit. Tässä oli makuusali, tässä toinen. Tuossa oli lastenhoitohuone - en ollut nähnyt vauvoja kylässä, mutta tiipiistä kuului lapsen kitinää, ja siellä näkyi kapaloita kurkistaessamme sisään. Suurin tiipii oli ilman muuta päällikön; sen muistin. Toinen, matalamman mallinen tiipii lähistöllä taisi olla rituaalien paikka. "Ma'heo'o", Eamemeohe sanoi osoittaen maata, sitten taivasta, sitten tiipiitä, ja tehden ilmassa laajan kaaren käsillään. "Ma'heo'o", hän toisti. Ymmärsin. Jumala. Luonnonuskonnoissa Jumala taisi olla kaikkialla. "Jumala", toistin omalla kielelläni [God]. Lyhyt sana taipui naisen suussa hyvin, ja hän näytti olevan mielissään. Eamemeohe hymyili ujosti, mutta olin hieman turhautunut. Missä Rhett ja Viv viipyivät? Nainen oli mukava, mutta kaipasin jo omaa kieltäni puhuvia ihmisiä. "Jerred. No'n Ma'heo'o." Nainen pudisti päätään ja virnisteli. "No'n." Pudistin myös päätäni. Ei, en ollut jumala. Ei, ei ollut Vivkään. Eamemeohen vierelle astui lastenhoitotiipiistä toinen pitkähiuksinen nuori nainen. Hänellä oli sylissään kovasti tärisevä käärö, jonka sisältä kuului riipivää kiljuntaa. Eamemeohe kääntyi ja alkoi puhua nopeasti naiselle, osoitellen välillä minua. Tiipiistä tullut nainen - hänet oli esitety Ee'he Tseho'soes:ksi - väitti vastaan. Eamemeohe ojenteli kutsuvasti käsiään, jolloin Ee'he Tseho'soes hieman vastahakoisesti ojensi vauvan minua kohti. Tuijotin häntä. Eamemeohe näytti vaativalta ja tarttui käsiini vieden ne vauvan luo. Sylissäni lepäsi nyt pieni vauva, joka huusi kuin syötävä. Eamemeohe alkoi taas puhua nopeasti. Ee'he Tseho'soes näytti väsyneeltä. "Hän ei lakkaa itkemästä?" Nyökkäsin vauvaa päin. Vedin toisella kädellä silmäkulmaani sormella, kuin olisin itkenyt. Naiset alkoivat nyökkäillä. Huokaisin. En minä osannut hoitaa vauvoja, en kovinkaan hyvin. Erinillä ei ollut lapsia. Koetin vauvan mahaa - se oli kivikova. Koliikkia? Sen sentään tiesin. Nostin vauvan hieman kömpelösti pystyyn olkapäätäni vasten ja aloin hyppyyttää sitä, kuten olin nähnyt joskus tuttavieni tekevän. Vauvan itku laantui hiljalleen, ja pian se alkoi päästellä kaasuja ulos äänekkäästi. Aloin nauraa voimatta estää itseäni. Eamemeohe näytti ujolta ja hämmentyneeltä, mutta lapsen äiti - siis nuori Ee'he Tseho'soes - näytti yhtäkkiä kiinnostuneen kovasti tekemisistäni.
|
|
|
Post by Mirianne on Oct 22, 2009 7:24:55 GMT -5
[Tuli mieleeni, että pitäisikö meidän koota esittelyentryyn tai suunnitelmatopiciin tätä intiaanisanastoa, mitä olemme käyttäneet? Emme sitten loisi tai käyttäisi väärin jo keksittyjä / luotuja sanontoja.]
Saavuimme takaisin yllättäen tyhjälle nuotiopaikalle ja hetken ehdin jo luulla, että Rhett oli vienyt minut vahingossa väärään osoitteeseen kunnes huomasin seuralaiseni yhtälailla kummastuneen kulmakarvojen kohoamisen. Vilkaisin ympärilleni, mutta missään ei näkynyt merkkiäkään tänne jättämästämme "sukulaissielustani". Rhettin huomio kiinnittyi ensimmäisenä kylästä kumpuavaan muminaan, jota hän sanaakaan sanomatta lähti seuraamaan. Vain aavistuksen ärtyneenä lähdin astelemaan hänen jalanjäljissään. Mumina vahvistui pian puheeksi, mitä lähemmäs äänen lähdettä saavuimme. Mikään ei antanut meille vihjettäkään edessämme aukeavaan koomiseen näkyyn. Purskahdin hiljaisehkoon nauruun. Jerreedin vaivaantunut katse ei aiheuttanut hysteerisyyteni pidättelyssä yhtään - iso mies pitelemässä kömpelön oloisesti pientä avutonta vauvaa, joka itseasiassa näytti tyytyväiseltä saamaansa kohteluun. Kaikkein huvittavinta kuitenkin oli yleisöksi kerääntyneen alkuperäiskansan suoranaisen palvovat katseet Jerreediä kohtaan. Kun iloisen yllättynyt nauruni tyrehtyi pelkkään hymynpoikaseen, rohkenin kysyä Jerreediltä tämän tekemisistä. Kuinka aikuinen mies voi itsensä aivan yhtäkkiä löytää itsensä vauvanhoidon opettajana?
Rhettkin huulilla karehti hymy, kun hän tarjoutui tulkiksi. "Tämä intiaanikieli kuulostaa erittäin monimutkaiselta," hän sanoi, "mutta pohjimmiltaan ei se ole sen kummoisempaa kuin mikä tahansa muukaan kieli. Siihen menee vain hetki totutellessa." Hänen hymynsä leveni - en tiedä näkikö hän minun epäuskoisen katseeni. Itse en ollut koskaan ollut mitenkään erityisen hyvä kielissä. "Ja kuten Jerreed on ehkä päässyt jo huomaamaan, intiaaniystävämme ovat erittäin avuliaita kielensä opetuksessa, ja heillä on itseasiassa pohjaton halu oppia meidän kieltämme. Itseasiassa.." hän pysähtyi katsomaan ympärilleen ja huudahti: "Delaware, nenaasstse!" Väkijoukossa mutina yltyi hetkeksi, mutta sitten teini-ikäinen jäntevä poika astui esiin. "Henowa'e?", tämä kysyi ja tuijotti aran oloisesti meitä kahta vaaleaihoista. "Jerreed, Viv, tässä on Delaware. Del tässä on Viv", Rhett kääntyi minua kohtaan ja osoitti minua häpeilemättömästi kämmenellään esitellessään ystävälleen minut englanniksi ja käännähti sitten osoittamaan Jerreediä lausuessaan erittäin huolellisesti palomiesystävämme nimen. Sitten hän asettui katsomaan Delawarea suoraan. "Del, haluaisin tietää: ymmärrätkö sinä uusien ystäviemme käyttämää englantia?" Delaware vilkaisi molempia tarkasti, ja minä yritin kohdata Jerreedin katseen. Tämä kaikki tuntui liialta, ja toivoin saavani Jerreediltä tukea pienen yhtälaisen hämmentyneisyyden muodossa. En halunnut olla ainut, joka tunsi itsensä alieniksi. "Minä ymmärrä vähän." Delaware vastasi lopulta hitaasti jäljentäen Rhettin aksenttia kohtalaisen onnistuneesti. Silmäni levisivät jalkapallonkokoisiksi hämmästyksestä.
[Niin, ja varmaankin listaus sivuhahmoista ja merkintä siitä, saako heitä kuinka vapaasti ohjailla... ]
|
|
|
Post by Aishwarya on Oct 22, 2009 7:47:55 GMT -5
Vauva kohotti molemmat kätensä ja huitoi niillä vaativasti jokeltaen samalla. Sanoja oli mahdoton erottaa, mutta jo nyt tavut kuulostivat hyvin muulta kuin englannilta. Tuijottelin vauvaa. Sillä oli pikimusta, sotkuinen tukkapehko ja kaakaonruskea iho, hieman omaanikin tummempi. Ja tummanruskeat, miltei mustat silmät, terävä nenä - selvästi intiaanipiirteet. Vauvan ilme alkoi muuttua vihaiseksi ja se huitoi käsillään kiihkeämmin. Nostin vauvan takaisin olkaani vasten tottumattomin, mutta suojaavin ottein. Havahduin nauruun ja kääntäessäni päätäni näin Vivin - selvästi jo itseäni freshimpänä - ja Rhettin, jotka tuijottivat suuntaani huvittuneina. Vasta silloin huomasin, etten ollut yksin Eamemeohen ja Ee'he Tseho'soesin kanssa. Minua tuijotti monta silmäparia, niin naisen kuin miehenkin. Tunsin kuumuuden iskevän kasvoilleni, ja olin harvinaisen tyytyväinen ruskeasta ihonväristäni, joka esti punastumisen näkymisen. Yskähdin ja ojensin vauvan takaisin äidilleen. Peräännyin pienestä ringistä ja palasin Rhettin ja Vivin luokse parahiksi nähdäkseni Rhettin kutsuvan Delawaren paikalle. Tunsin Vivin katseen ja vastasin siihen yhtä lailla hämmentyneenä. Kohautin olkapäitäni. Tunsin olevani yhtä epäsovinnainen tässä paikassa kuin kuka tahansa kaksituhatlukulainen. Outoa kyllä, olin jo hetkeksi ehtinyt unohtaa mullistavan kummallisen tilanteeni, niin paljon olin uppoutunut Eamemeohen kyläesittelyihin ja koliikkivauvan hyppyyttämiseen. Noloa, oikeastaan. Käänsin katseeni Vivistä nuoreen intiaanimieheen, Delawareen. "Minä ymmärrä vähän", hän sanoi varovaiseen sävyyn. Hymyilin hieman ja mietin kaikkia niitä historiantutkijoita, jotka olivat leimanneet alkuperäiskansat ympäri maailman aivottomiksi ja täydellisen vaistonvaraisiksi villi-ihmisiksi. Ei sillä, että englanti olisi ollut sivistyksen mittari, vaan olihan tilanne kaikin puolin erikoislaatuinen. "Hyvältähän tuo kuulostaa. Teidän kielenne ääntäminen on, öh, hyvin hyvin erilaista kuin englannin", sanoin muotoillen sanani aavistuksen tavallista rauhallisemmin. Delaware silmäili yhä hieman epäluuloisena minua ja Viviä; olimme todellakin tulleet heidän maailmansa rajojen takaa jo ihonväriemme ja kansalaisuutemme takia, saati sitten, että olimme vielä täysin toiselta ajalta. Delaware ja muut sitä paitsi suhtautuivat valkoihoisiin selvästi suurella kiinnostuksensekaisella pelolla. Rhettiin he olivat jo tottuneet. Ajatus palasi mieleeni; oliko meillä todellisuudessa mahdollisuuksia päästä takaisin nykyaikaan? Takaisin kotiin? Erinin kuva häilyi mielessäni. Puristin käteni löyhästi nyrkkiin ja käänsin katseeni metsäaukean laidoille. Vain muutaman sadan metrin päässä tästä pienestä aukeasta paikasta ja kylästä puhalsi loputon preeriatuuli. "Olemme siis melkoisen keskellä mannerta. Onko täällä minkäänlaisia yhteyksiä muihin kyliin tai siirto.. siirtokuntiin?"
|
|
|
Post by Mirianne on Oct 22, 2009 8:09:30 GMT -5
Ilmeisesti Jerred ei ollut kuullut yleisen pulinan ylitse kysymystäni vauvan yhtäkkisestä saannista, mutta jätin asian sikseen. Moiselle ehtisin nauraa vielä myöhemmin - nyt oli paljon tärkeämpiäkin asioita vaakalaudalla kuin pienet elämän tuomat humoristiset tilanteet. Tarkkailin Delawaren elkeitä toivottavasti lempein silmin. Yritin tehdä itsestäni mahdollisimman vaarattoman oloisen, vaikka mikään iso ihminen en ollutkaan. En vain saanut mieltäni irti siitä käsityksestä, että nämä lihaksikkaat luonnonvoimien armoilla eläneet ihmiset voisivat nähdä minussa jotain muuta kuin yksinkertaisesti lisäyksen heimon naisporukkaan. Jerredin rauhallinen äänensävy näytti toimivan Delawareen, sillä hänen onnistui laskea painonsa rennommin vain toisen jalkansa varaan ja hänen jännittynyt olemuksensa muutenkin rentoutui - mutta silmistä kuultava epäluuloisuus ei lieventynyt hetkeksikään. Tiesin poikaa rauhoittavan tasainen mumina takaa - tieto siitä, ettei hän ollut yksin. Ehkä Delaware kirosi mielessään Rhettiä, joka hänet tuohon huomion kärkipisteeseen oli pistänyt? Lisäsin Jerredin puheeseen: "Voin ainakin omasta puolestani sanoa, että haluaisin oppia puhumaan kieltänne." Puhuin yhtälailla hitaasti ja rauhallisesti, jotta aksenttini ymmärtäminen ei tuottaisi ylimaallisia vaikeuksia. Mutta miten ihanaa olisikaan palata kotiin puhuen ja ymmärtäen hieman amerikkalaisten intiaanien kieltä? Tai no, yhtä niistä.
Olemme siis melkoisen keskellä mannerta. Onko täällä minkäänlaisia yhteyksiä muihin kyliin tai siirto.. siirtokuntiin? Jerred ei vaikuttanut osoittavan kysymystä kenellekään ja Rhett ehätti vastaamaan, vaikka näyttikin kummastelevan jälleen uutta termiä: "Muihin kyliin olemme jatkuvassa yhteydessä, lähinnä kauppamielessä. Lähimpään kylään on, mitä, parin päivän matka?" Rhett katsoi kysyvästi Deliä, joka nyökkäsi. "Me mennä Cheyenne luokse parin yön jälkeen." Delaware vastasi varovaisesti jo aavistuksen hymyillen. Hymyilin hänelle takaisin. Poika oli uskomattoman rohkea, ainakin minun mielestäni.
|
|
|
Post by Aishwarya on Oct 23, 2009 5:32:45 GMT -5
"Voin ainakin omasta puolestani sanoa, että haluaisin oppia puhumaan kieltänne, Viv totesi. Loin häneen lyhyen katseen, johon nainen ei onnekseen ehtinyt vastata. Silmissäni vilahti muutama hyvin terävä huutomerkki. Oppia kieltänne?! En ollut osaltani sisäistänyt ollenkaan ajatusta siitä, että todella olisimme täällä tarpeeksi kauan oppiaksemme uutta kieltä. Käänsin katseeni takaisin Rhettiin ja yritin selvittää ajatuksiani.
Katselin Delawarea ja nyökkäsin hänelle mietteliäänä. Vai että joitakin oli tosiaan lähdössä Cheyennejen luo. Siirtokuntayhteyksiin en ollut uskonutkaan. Ärsyttävää kyllä, en edes ollut varma siitä, oliko siirtokuntia vielä edes olemassa. Vilkaisin Viviä uudestaan ja mietin, mahtaisiko nainen osata vastata kysymyksen. Minun täytyisi yrittää sopivalla hetkellä jutella kahden kesken Vivin kanssa. En tosiaan halunnut sekoittaa Rhettin päätä omalla epätietoisuudellani. Sitä paitsi, mitä jos kaikki tekemisemme vaikuttivat historian kulkuun? Mitä jos niin oli tarkoituskin käydä? Mitä jos onnistuisimme aiheuttamaan peruuttamatonta vahinkoa muuttamalla tapahtumien etenemistä? Käänsin katseeni taas ja haroin lyhyttä, piikinterävää tukkaani. Niskaani oli kihonnut hikipisara. Ilma oli viilennyt, mutta minun oli miltei aina kuuma - olin yhtä lämmin kuin sähköpatteri, kuten Erin oli ystävällisesti huomauttanut - ja sitä paitsi adrenaliini veressäni ei ollut vieläkään laantunut.
Nämä ihmiset siis elivät kohtalaisen eristäytynyttä elämää. Rhett oli sanonut aiemmin päätyneensä tähän mustajalkaheimoon heidän siirtyessään uusille maille minkä-lie-intiaaniheimon sotauhkauksien takia. Englannin kuningas kökötti linnassaan toisella mantereella, Tudors-sarjan perusteella riettauksiinsa keskittyneenä, ja Amerikka oli tosiaan vielä villi maa. Tuulen viemää- kaltaisiin plantaaseihin oli vielä satoja vuosia. Päätin tosin, etten osoittaisi Viville tietävänikään moista siirappidraamaa - tietämykseni asiasta saisi jäädä täysin salaiseksi.
Olin hiljainen, tiesin sen. Nytkin olin kuluttanut monta hetkeä miettimällä äänettömästi asioita, joiden ääneen sanominen olisi voinut edesauttaa tilanteen ratkomista. En osannut sanoa juuri mitään, vaikka aivoni kävivätkin ylikierroksilla.
"Ei teidän kummankaan mieleen ole sattunut tulemaan uusia ajatuksia koskien minun ja Vivin.. tilannetta?" Katsahdin Rhettiä ja Viviä. Delawaren läsnäollessa en uskaltanut selittää asiaa tarkemmin - heimo saattaisi pelästyä kuoliaaksi, jos saisi jotain kautta tietää aikamatkaajista. Enhän tosin tiennyt, mitä Rhett oli heille ehtinyt pulputtaa kummallisella intiaanikielellä. Delaware näytti kummastuneelta kysymyksestäni, vaan ei sanonut mitään. Näin silmäkulmastani Eamemeohen ja muutaman muun lähestyvän meitä punotut korit käsissään; ruoka oli ilmeisesti valmista. Huomasin illan pimenneen ympärillämme nopeasti.
|
|
|
Post by Mirianne on Oct 23, 2009 7:19:41 GMT -5
Rhett yhtälailla huomasi lähestyvät naiset koreineen, ja nyökkäsi heille ymmärtämisen merkiksi. Eamemeohe ystävättärineen kääntyivät sen nähtyään melkein kannoillaan ja lähtivät viemään illan ateriaa suuntaan, josta Rhett ja Olivia olivat vasta saapuneet - nuotiopaikalle. "Jospa keskustelisimme asiasta tarkemmin aterian ääressä, herra Sheehan." Rhett vastasi ja vilkaisi arvioiden Oliviaa. Olivia oli näyttänyt siltä, kuin olisi itseasiassa halunnut vastata kysymykseen siltä seisomalta. Naisen terävä katse tuntui melkein polttelevalta, minkä myötä Rhett nyökäytti päätään anteeksipyytävästi naisen suuntaan. Rhettistä tuntui kummalliselta olla neiti Olivian läheisyydessä - tämän suorasukaisuus, melkeinpä karkeat käytöstavat tuntuivat oudoilta. Rhettillä oli tunne, että hän ei oikein osannut olla "oikein" tämän naishenkilön läheisyydessä. Mikä sinällään oli ihme, sillä hän oli onnistunut pysymään ystävällisissä ja kohteliaissa väleissä intiaaninaisten kanssa - he olivat alun alkaen osanneet pitää tietynlaisen etäisyyden suhteessaan. Sen sijaan Olivia tuntui yksinkertaisella käytöksellään jyräävän kaikki käytökseen liittyvät tottumukset, mihin Rhett oli oppinut. Rhettin katse siirtyi kävellessä karhumaiseen Jerrediin. Olikohan Olivian käytös Jerredillekin omituisen suoraa, vai oliko se heidän aikansa ominainen piirre?
Viv puri huultaan närkästyneenä. Miehet ja heidän iänikuinen tahto hallita ja määrätä kaikesta! Olivia lähti kuitenkin kiltisti kulkemaan muiden perässä, asettuen kävelemään Rhettin taakse, Delawaren viereen. Delaware vaikutti ujolta, mutta silmäkulmastaan Viv huomasi Delin seuraavan häntä katseellaan tarkasti. "Kuinka vanha sinä olet, Delaware?" Olivia muodosti sanat selkeästi ja katsoi uteliaasti nuorukaista. Delaware ei kysymyksestä tuntunut pahemmin hämmentyvän, pikemmin ikäänkuin helpottuvan hiljaisuuden rikottua. Taustalta Viv kuuli muiden nuorukaisen myökkää - ehkä Delaware pääsi pätemään saamallaan huomiolla valkoihoisilta. "13 kesää." hän vastasi lyhyesti, mietti hetken aikaa ja kysyi sitten varovasti osoittaen minua sormellaan selventävästi: "Te?" Rhett värähti edessäni ja kääntyi kannoillaan. Mokomakin salakuuntelija. "Delaware, ei ole soveliasta.." hän aloitti ankarasti, minkä minä keskeytin: "26 vuotta - siis kesää." Rhettin katse oli täynnä kummeksuntaa, mutta nyökkäsi ja kääntyi kannoillaan. Delawaren hämmentynyt katse porautui ihooni, vaeltaen häpeilemättä rinnoistani alas ja takaisin ylös. "Sinulla lapsia?" hän kysyi. "Ei." yritin hymyillä. Tiesin, mitä hän kysymyksellään ajoi.
Olimme saapuneet nuotiopaikalle, missä naiset olivat jo viritelleet tulen.
|
|
|
Post by Mirianne on Oct 23, 2009 7:58:38 GMT -5
/Ash./
Jerred jättäytyi tapansa mukaisesti joukon hännille, Olivian ja Delawaren taakse. Hän heräsi kuuntelemaan kaksikon keskustelua vasta aivan sen loppuvaiheilla, jolloin Jerredin huulet kääntyivät peittelemättömään hymyyn. Delaware ja Viv saattoivat kuulla olkansa takaa hymähdyksen, joka oli kuin hevosen korskahdus. Jerred näki Vivin hartioiden jännittyvän tiukan "ei"- vastauksen jälkeen. Delaware pysähtyi saman tien ja olin vähällä törmätä hänen selkäänsä. "Mmita?! Ei lapsia? Ei onnistua vai?" Delawaren ääni muuttui välittömän pahoittelevaksi. Jos jotain, ainakin poika oli vilpittömästi pahoillaan Vivin lapsettomuudesta, mikä tuskin Viville itselleen oli milloinkaan ollut kummastelun aihe ennen tätä hetkeä. Tunsin naurun paisuvan keuhkoissani, mutta pakotin sen alas. Luoja ties kuinka vakavissaan naiset saattoivat olla hedelmällisyytensä kanssa. Vivin hiukset peittivät naisen kasvot osin niin, etten nähnyt hänen ilmettään, mutta tiesin silti tarpeeksi pysyäkseni hiiskumatta. Rhettkin oli kääntynyt ympäri ja tuijotti Viviä, hänkin peitellysti ihmeissään. Yskäisin. "Se ei ole meidän olosuhteissamme lainkaan kummallista", sanoin hieman terävään sävyyn. "Odotuselinikä on reilusti yli seitsemänkymmentä kummallakin sukupuolella. Miehillä hieman lyhyempi", totesin luottaen siihen, ettei Delaware tunnistaisi sanaa 'odotuselinikä'. Delaware oli rentoutunut seurassamme kenties hieman liikaakin, sillä uskaltautui jatkamaan vilkaistuaan minua mietteliäänä. "Ei kummaa? Tykatako sina lapset?", nuori intiaani kysyi Viviltä ja kääntyi sitten puoleeni. "Sinakin olet aika iso. Tosi. Isompi kun nahty taalla. Vanha varmaan sitten. Kuin puu, kasvaa ihminen, kun vanheta, vaiko?"
Rhett näytti myös hyvin kiinnostuneelta kysymään lisää. Hän katsoi vuoroin minua ja vuoroin Viviä, mutta englantilaiset käytöstavat istuivat syvässä, ja hän onnistui hillitsemään uteliaisuutensa. "Niin tai näin", hän sanoi kovaan ääneen, "voimme pohtia asiaa enemmän ruoan äärellä, jos on tarve. Kuinka vanha sinä sitten olet, herra Sheehan?" Rhettin ilme vääntyi hieman hänen kysyessään ikääni - ilmeisesti hänelle tuotti vaikeuksia kysyä asiaa, vaikka hän olikin huomannut, ettemme vähästä hätkähtäneet. "24."
Rhett oli hetki sitten lähtenyt taas liikkeelle, ja saavuimmekin keskustelun aikana nuotiopaikalle. Istuuduin, kuten tekivät Rhett ja Delawarekin. Eamemeohe, Ee'he Tseho'soes lapsensa kanssa, muutamat muut naiset ja lopulta myös soturitkin alkoivat kerääntyä nuotiopaikalle. Yksi sotureista alkoi virittää nopein, tottunein ja hämmästyttävän sulavin ottein kolmea jänispaistia nuotion ylle. Naiset kuljettivat koreissaan nuotiolle juuria, marjoja ja maissintähkiä.
|
|
|
Post by Mirianne on Oct 23, 2009 9:53:52 GMT -5
[Kisse, meillä tuli Ashin kanssa mieleen että voisit kaiketi päästä peliin paremmin mukaan jos vaikkapa nuotiotuli houkuttelisi hahmosi muiden luokse? ] Pojan viaton ja niin kauhistunut ääni täytti mieleni, mutta niiden merkitys myötunnollaan ei jäänyt minulta huomaamatta. Ihan kuin olisin jotenkin vajaa, kun en ollut päättänyt hankkia vielä jälkikasvua. Tuohtumukseni kasvoi, mutta järkisävyinen mieleni loihti kuvia tämänkin pojan kulttuurista - hehän hankkivat lapsia jo nuorina, sillä heidän katsottiin olevan jo vanhoja jos he minun käsitykseni mukaan ehättävät kultaiseen keski-iän kynnykselle. Kaikki olisi tehtävä siis silloin kun vielä pystyi ja ennätti. Lapsetkin. Siinä olisi sekin ristiriitaisuus - mikä minun mielestäni olisi teiniraskaus, olisi heidän silmissään täysin normaali käytäntö. Ravistin päätäni. "Ei ole vain tullut minun aikani vielä," yritin todeta asiallisesti ja hymyilin helpottuneena minua puolustavalle Jerredille. Oli yllättävän kätevää, että mukana oli ainakin yksi oman aikani edustaja. "Oi, kyllä minä tykkään lapsista," vastasin Delawarelle, mutta päätin kuitenkin lisätä, "Tämän hetkinen lapsettomuuteni ei tarkoita sitä, ettenkö joskus haluaisi lapsia." Vilkaisin epäröiden aikalaisystävääni, mutta onnekseni Delaware oli kaiketi tyytyväinen vastaukseeni, sillä siirtyi kiusaamaan kysymyksillään Jerrediä. Oli minun aikani nauraa - kokonsa puolensa Jerred voisi hyvinkin olla vaikka 100-vuotias, jos Delawaren puuvertaus olisi ollut täysin verrannollinen ihmisen todelliseen kasvutapaan. Nuotiotuli räiskyi iloisesti pimenevässä illassa luoden lämpimiä sävyjä nuotion ympärille kokoontuneisiin ihmisiin. Istuuduin Delawaren ja Jerredin väliin, Rhett oli asettunut toiselle pölkylle lähelle meitä. Muut heimon jäsenet levittyivät laajalle alueelle tasavälein, iloisen mutta aavistuksen hämmentyneen puheensorinan lakkaamatta hetkeksikään. Jokainen vilkuili meitä uteliaasti, jopa heimon vanhimmat asukkaat vaikka yrittivätkin peitellä katsettaan. Häpeilemättömimmät olivat kuitenkin lapsukaiset - yksi, ehkä viisivuotias pikkutyttö lähestyi minua takaapäin ja kopautti ujosti olalle. Kääntyessäni hämmentyneenä katsomaan hänen silmänsä suorastaan tihkuivat uteliaisuudesta, ja hän häpeilemättä siveli hiuksiani. Ne ruskealla sävyllään olivat niin paljon vaaleammat kuin tytön pikimustat hiukset. "Mo'on." Tyttö sanoi. Vilkaisin kysyvästi Rhettiä, joka kuiskasi: "Kaunis. Hiuksesi ovat hänen mielestään kauniit." Käännyin paremmin tytön puoleen, tarkastelin hänen silmiään ja kuiskasin: "Mo'on," ja kosketin hänen silmäluomiaan. Tytön silmät säihkyivät hänen avattuaan silmänsä ja hän hymyillen nousi ja juoksi äitinsä luokse. Nuori äiti hymyili yhtä ujosti minulle takaisin kuin hetki sitten hänen tyttärensä. "Jerred, tiedätkö" naurahdin, "tämä ikäkäsitys menee vähän ylitse. Minun aikanani sinä olet ollut vasta 17-vuotias poikanen." Katsahdin häntä nyt. "Enkä halua edes ajatella minkä ikäinen minä olisin ollut sinun aikanasi. Ja olisiko minulla ollut niitä niin nyt kaivattuja lapsia. Seitsemän vuotta." sanoin painokkaasti ihmetellen. "Kumma ajatella, että ruumiimme ei ole muuttunut yhtään tässä ajanmuutoksessa. Ainakaan ulkoisesti." Tajusin sitten mitä olin sanonut, ja vilkaisin hätääntyneenä Delawarea. Tämän silmät olivat laajenneet, ja tämä käänsi katseensa pois minusta hätäisesti. Mahtavaa, ajattelin, olin onnistunut säikyttämään nuorukaisen. Delaware ei kuitenkaan liikahtanut mihinkään. Rhett katsoi meitä ja nyökkäsi. "On kai aika kertoa enemmän heimolle," hän sanoi ja kohdisti katseensa Jerrediin, "En ole kertonut vielä mitään muuta kuin että olette vieraita toisesta paikasta. Toisista kylistä niinsanotusti." Katseeni kiersi heimolaisia. Eamemeohe oli ottanut maissikorin käteensä ja lähestyi se kädessään ensimmäisenä Jerrediä. Miten he tulisivat reagoimaan totuuteen siitä, mistä me olimme kotoisin? Pitäisikö se edes heille kertoa? Mutta totuuden sanotaan oelvan se oikea tie. Niin se kai olisi nytkin. Ainakin käytöksemme outous selittyisi siten kaikkein helpoiten. Ynähdin hyväksyvästi Rhettille.
|
|
|
Post by Aishwarya on Oct 23, 2009 13:04:31 GMT -5
Minun oli nälkä. Vivin lohkaistessa ajatuksiaan seitsemäntoistakesäisestä olemuksestani ja kohdatessani Delawaren hämmentyneen katseen, mietin, kuinka ihmeessä kaiken voisi selittää. Ennen kuin kukaan sai suutaan auki, Delaware oli huudahtanut jotain omalla kielellään. Mitä tahansa poika olikaan sanonut, se sai kaikki jähmettymään paikoilleen kiinnostuneena. Eamemeohe ojensi kuitenkin ruokakoriaan ensimmäisenä minua kohti. Naisen tummat silmät katselivat minua äärimmäisen kiinnostuneena ilman pelon hitustakaan. Ilmeisesti lapsenhoitotaitoni olivat vakuuttaneet ainakin muutamat kylän nuorista naisista. Ajatus oli huvittava. Koliikkivauvojen - eli irkkujen meiningillä pieruvauvojen - olon helpottaminen olikin nimittäin oikeastaan lapsitietämykseni lähtö- ja päätepysäkki, kumpaakin samanaikaisesti. Hymyilin aavistuksen Eamemeohelle, joka hymyili takaisin, silmät kysymyksiä tihkuen. Olin katsellut paljon lännenleffoja ja useimmissa niistä intiaanien silmissä oli aina ollut tietäväinen ja vihamielinen katse silloin, kuin he katselivat valkoihoisia. Mutta villin lännen ajat olivat vasta edessä. Nyt näillä intiaaneilla ei ollut mitään syytä vihata tai pelätä meitä. Kukaan ei ollut vienyt heidän maitaan, eikä meissä ollut muuta kummallista kuin ulkonäkö. Emme olleet osoittaneet vihamielisyyttä, ja se yhdistettynä Rhettin luottavaisuuteen oli riittänyt rauhoittamaan intiaanien mielet. Otin korista maissintähkän ja ojensin korin sitten vieressäni istuvalle Viville.
"Hénáá'e?" Kuului äkisti terävä, arvovaltainen ääni. Kaikkien katseet kääntyivät sivummalle, ylhäiseen yksinäisyyteensä istuneeseen intiaanipäällikköön. Käänsin katseeni Rhettin. "Intiaanipäällikkö tahtoo tietää, miksi Delaware sanoi äsken teidän olleen toiselta ajalta. En olekaan ehtinyt vielä esitellä teitä", Rhett sanoi minulle ja käänsi sitten katseensa päällikköön. "Misae, Jerred Sheehan um Olivia Ridley. Jerred ja Oliv.. Viv, tässä on mustajalkaheimomme päällikkö Misae."
Misae nyökkäsi. Hänen olemuksensa oli arvokas ja tyyni, mutta hänen ilmeensä vaati Rhettiä kertomaan lisätietoa. Rhett puri huultaan ja alkoi puhua heimon kieltä. Rhett kertoi muutamalla hengenvedolla tovereilleen totuuden; sen, mistä nämä kaksi ilmeisesti olivat tulleet, ja etteivät he itse tienneet, kuinka olivat tänne päätyneet. Rhett kertoi, että kaksikko oli tullut hyvin erilaisesta maailmasta ja lisäsi vielä, että he olivat uuden maailman hämmentämiä. Hiljaisuus laskeutui. En todellakaan tiennyt, mitä kaikkea Rhett oli juuri sanonut, mutta ilmeisesti kaiken tarpeellisen. Delaware rikkoi hiljaisuuden ensimmäisenä. "Sina tulla.. matenoce?" "Tulevaisuudesta", Rhett auttoi. "Sina tulla tulevaisuudesta?" Delaware katseli meitä vakavana, muttei pelokkaana vaan kiinnostuneena.
Katselin ympärilläni olevien ihmisten kasvoja. En nähnyt epäuskoa, en pelkoa. Vaan kunnioitusta ja riemua. Ymmärsin hetkessä, hieman järkyttyen, että näillä ihmisellä ei tosiaan ollut syytä olla uskomatta meitä; heidän maailmantietouttaan ei rajoittanut mikään asia. Heille kaikki oli mahdollista. Eamemeohe istuutui viereeni ja sanoi jotakin. "Hän tahtoo tietää, oletko peloissasi", Rhett englannisti avuliaasti. Vaivaannuin hieman. "Hm, toki tilanne on epävarma.. ei, älä sano sitä! Sano, että me olemme täysin vieraassa paikassa, josta olemme vain kuulleet tarinoita. Se on outoa. Ja järkyttävää", vastasin hymynkare kasvoillani. Rhett kertoi Eamemeohelle sanomani. Käänsin katseeni Viviin seuratakseni hänen tuntojaan tilanteen etenemisestä.
|
|
|
Post by Mirianne on Oct 23, 2009 14:13:22 GMT -5
Mahani tahdikkuus osoitti jälleen olemassaolonsa murahtamalla ainakin omasta mielestäni erittäin äänekkäästi juuri, kun Jerred haali omaa osuuttaan kullankeltaisista maisseista. Otin korin nopsasti vastaan mieheltä, otin ahneesti kaksi ja ojensin mitään ajattelematta koria eteenpäin ennenkuin tajusin, että Jerred oli ottanut vain ja ainoastaan yhden maissintähkän. Kokoomme nähden tämän olisi pitänyt olla juuri toisinpäin - ison karhumaisen miehen ruokahalu isompi kuin pienen ja niin paljon siromman naisen. Kukaan muu ei tosin näyttänyt huomaavan tilanteen humoristista puolta, sillä kori oli jo tyynesti ehtinyt Rhettille asti, joka nappasi korista itselleen yhtälailla kaksi maissia. On se hyvä, etten ollut ainut nälkäinen.
Arvokas ääni kaappasi upean maissin maistamisen lomassa huomioni. Intiaanipäällikkö oli muita intiaanimiehiä ehkä hitusen pidempi ja lihasmassa hienopiirteisesti muodostunut - koko miehestä uhkui arvovalta, ja jopa ei niin auktoriteeteille taipuisana tunsin vaistomaisesti kunnioitusta häntä kohtaan. Nyökkäsin hitaasti heimon ylimmälle Rhettin esitellessä meidät, ja toin jälleen maissin suuhuni peittääkseni osin kasvavan jännitykseni. Jännittäessäni huuleni alkavat yleisesti täristä - epätietoisuuteni siitä, että olisiko parempi hymyillä vai olla hymyilemättä aiheutti joskus myös pienimuotoista nykimistä. Pulssini nopeutui sitä mukaa, mitä pidemmälle Rhett ehti puheessaan. Yritin lukea heimolaisten ilmeistä heidän ajatuksensa, mutta useimmat heistä istuivat ilmeettöminä, maistellen hitaasti ruokapöydän antimia. Lapset olivat jälleen ilmeikkäimmät - he istuivat kerrankin paikoillaan, tuijottivat Rhettiä kuin suurta sadunkertojaa ja vilkaisivat silloin tällöin meitä kuin olisimme juuri repäisty H.C Anderssen legendaarisista satukirjoista. Olimme heille kuin elävä ihme. Tavallaan olimmekin, myönsin itselleni, ja käänsin katseeni takaisin lasten uskomuksia tärkeimpiin ihmisiin, aikuisiin, jotka olisi saatava uskomaan tarinamme. En halunnut edes kuvitella, minkälaista elämämme kylässä voisi muotoutua, jos meitä pidettäisiin valehtelijoina - tai mikä pahinta, jonkinkaltaisina pahoina henkinä? Ei kai se nyt sentään voinut olla mahdollista - kai kaikki olivat jo nähneet, ettemme olleet vaarallisia? Vilkaisin sitten syrjäkarein Jerrediä ja peruin edellisen ajatukseni. Jerred voisi näyttää hyvinkin vaaralliselta - hänhän oli niin paljon pidempi kuin kaikki muut heimossa, ja kaiken lisäksi erittäin lihaksikas. Selvästi heimon soturit pystyisivät arvioimaan kuinka monta henkeä Jerred ehtisi viedä, jos hän joutuisi raivon valtaan. Yhden, kaksi? Enemmän? Yhtäkkiä löysin itseni arviomasta noiden hauisten todellista voimaa ja miehen kestävyyttä. Entäpä kipukynnys? Kun huomasin ajatusteni suunnan toruin itseäni välittömästi. Mikä minä olin moista miettimään? Käänsin häpeissäni katseeni muualle ja toivoin, ettei Jerred ollut huomannut mitään. Pahimmillaan katseeni olisi voinut viestittää aivan toisenlaisesta tarinaa.. Värähdin.
Delawaren kuulas ääni rikkoi syntyneen hiljaisuuden, ja helpotuin. Ainakaan he eivät näyttäneet pelokkailta, eikä kukaan ollut katsonut tarpeelliseksi ottaa esille minkäänlaisia aseita. Enkä jaksanut uskoa, että noiden nahkavaatteiden alle mahtuisi hyvin paljon teräaseita. Nyökkäsin Delawarelle: "Kyllä, tulemme. Vieläpä eri ajoilta - Jerred on kotoisin minunkin tulevaisuudestani." Delawaren ilme muuttui kysyväksi, ja naurahdin epävarmasti. Jännityksen perhoset pyörähtelivät vatsanpohjassani ärsyttävästi. "Tiedän, tämä on erittäin hämmentävää." Delawaren ilme muuttui entistä kysyvämmäksi, ja Rhett ehätti apuun kääntämällä intiaaniksi sanomani. Rhettin sanoman jälkeen Delawaren ilme kirkastui, ja hän vastasi: "Kaikki, mikä tapahtuu, merkitys on. Ehkä tällä." Koskaan kenenkään nuorukaisen sanat eivät ole lämmittäneet mieltäni yhtä paljon.
Delawaren sanojen jälkeen käännyin katsomaan Jerrediä ja huomasin hänenkin kääntyneen katsomaan minua. Yhtäkkiä en löytänyt mitään sanottavaa, ja pudotin katseeni sylissäni lepäävään vielä koskemattomaan maissintähkään. Nappasin sen ja haukkasin äkkiä peittääkseni hämmentyneisyyteni. "Aikamoinen ilta, huh?" mumisin saatuani suuni tyhjäksi.
Misae rykäisi ja sanoi jotain arvovaltaisen suulavalla äänellään. Jokainen intiaani katsoi lähimmäksi nuotiota kävellyttä miestä, ja Rhett käänsi sanotun heti. "Misae haluaisi tietää, mitkä ovat aikeenne." hän sanoi, mutta nosti kätensä merkiksi odottaa, sillä Misae puhui taas. Sanottu sai Rhetin naurahtamaan, ja ilo kimmelsi hänen silmistään hänen kääntyessään takaisin kohtaamaan utelias katseemme. "Misae haluaa vakuuttaa, että olette tervetulleita. Teillä ei ole mitään syytä pelkoon. Olette veljiä ja sisariamme, vaikkakin erinäköisiä - niin kauan, kun elämme yhdessä rauhanomaisesti, rauha myös säilyy." "Eli, jos emme petä heimoa, meidät hyväksytään?" tarkensin, ja Rhett nyökkäsi. "Teille annettiin ihan sama sääntö kuin kaikille muillekin heimolaisille - ihan yhtälailla toisen pettänyt intiaani tullaan joko erottamaan yhteisöstä tai tappamaan, teon vakavuudesta riippuen. Teitä ei siis koeta millään muotoa erilaisena kuin muut heimolaiset." Misae nyökkäsi, saapui sitten luoksemme ja lähestyi koskettaakseen Jerrediä vasempaan rintaan, pidellen samalla toisella kädellä omaansa. Hän sanoi jotain, ja Rhettin ääni viilsi taas hiljaisuutta: "Sama sydän, sama heimo. Olet veljeni." Sitten Misae kääntyi puoleeni yhtälailla koskettaen minun rintamustani, toistaen täsmälleen samat sanat. Silmäni kostuivat liikutuksesta, ja mieleni teki niin halata tätä osin isällistä hahmoa.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Istuin hermostuneena käytävänpuoleisella istuimella ja yritin rauhoitella itseäni silmät suljettuina. Annasta ei ollut kuulunut mitään ennen koneeseen nousemista, ja sairaalaan soitettuani he eivät olleet olleet suostuneet kertomaan mitään muuta kuin että vaimoni oli vielä operoitavana. Istuimme normaalilla puolella, sillä business-luokka oli ollut aivan täysi. Isän kasvot olivat hennosti punastuneet kiihtymyksestä, kun asia oli käynyt ilmi - itsekin olin kironnut aikaisempaa typeryyttämme olla käyttämättä internetkahviloiden suomaa etua varata lento etukäteen. Eihän meillä tosin ollut ollut aikaa kuin yhden illan hassut tunnit, mutta ehkä se olisi ollut merkittävä. Julian käsivarsi kosketti hennosti oikeanpuoleista kättäni hänen parantaessa asentoaan. Ikkunapaikan oli vallannut kansanedustaja-isämme. Olimme suoneet hänelle tämän etuoikeuden ihan oman matkustusrauhammekin vuoksi - jotkut isän tunnistaneet voivat joskus heretä erittäin tuttavalliseksikin, eikä isällä ole aina ollut ollut otsaa pyytää saada yksityisyyttä. Äänestäjiä, tavallaan ihan ymmärrettävää, mutta niin ärsyttävää. Isän kun piti olla se erilainen, omalla äänellään puhuva ja niin äänestäjistä kuin muiden kansanedustajien mielipiteistä riippumaton. Niin, hänen piti. "Jussi?" Julia kuiskasi varovaisesti. Avattuani silmäni näin isän jo nukahtaneen krapulaansa ja kuorsaavan ei-niin-pehmeästi, ja Julian silmien tuikkivan jostain liikutuksesta, jonka syytä en käsittänyt. "Mmm?" tarkastelin siskoani tämän painaessa katseensa alas. "Pekka petti minua," tyttö kuiskasi vielä hiljempaa, mutta niiden vaikutus ei voinut olla järkyttävämpi kuin vihaisesti ärjytyt sanat. Tuntemus oli sama, kuin minua olisi isketty lekalla mahaan. "Siksi lähdin," Julia sanoi ja käänsi kyyneleistä kosteat silmänsä minuun, "Luulin, että kestäisin sen, mutta .. Se olikin liikaa. Ei jotain sellaista voi unohtaa. Mikään ei palannut ennalleen sen jälkeen, ei mikään." Korahdin kuin kuoleva mies, ja vaikka istuinvyö sekä ikävästi muotoiltu istuinkaan eivät paljoa antaneet periksi, yritin silti halata siskoani, jonka vapiseva ruumis yritti epätoivoisesti estellä kyyneleiden vuotamisen muuttumista suuremmaksi ryöpyksi. "Ei sitä voi antaa anteeksi, Jussi, en vaan voinut. En vaan voinut!" Hän kuiskasi raivokkaasti ja uusi kyynelten ryöppy ravisteli häntä. Tunsin raivon kasvavan sisälläni, mutta jatkoin siskoni hiusten silittämistä. Mitä minun pitäisi sanoa? Jo se että minulla ei ollut ollut pienintäkään hajua moisesta sai minut henkisesti haukkomaan henkeä. Miten minä olin ollut niin sokea? Mutta en voisi tehdä asian eteen nyt mitään, käsillä oleva ongelma olisi ensimmäinen - mikä saisi Julian tuntemaan olonsa paremmaksi? Anna olisi niin paljon parempi henkilö tyynnyttämään Juliaa. "En tiennyt, oon niin pahoillani! Jos mä vaan olisin tiennyt..!" ääneni värisi tunteista, joita yritin turhaan hillitä. Jos vain nyt näkisin sen riettaan kollin, joka siskoani on noin satuttanut, jos vain hänet näkisin..! "Et sä voinut tietää," Julia sanoi ja irrottautui otteestani, "En kertonut kenellekään. Itseasiassa Pekkakaan ei tiedä, miksi lähdin. Hän luuli jo et mä olin okei koko asian kanssa." "Sä oisit voinut sanoa jotakin, ees jotakin." Miksi mä en ollut ollut huomannut mitään muutosta Juliassa tai Pekassa? Kai moisen jännitteen olisi pitänyt paljailla silmillään nähdä, jopa tällaisen uroksen joka ei muutenkaan ihmissuhteista mitään joskus tajunnut. Julia hymähti. "Miks oisin? Se ois ollu koko häpeän myöntämistä." Värähdin ja tartuin siskoani hartioista, vaikka se olikin vaikeaa jalkatilan ollessa mitätön ja käsinojankin ollessa tiellä. "Sinussa ei ole vittu mitään vikaa. Sä kelpaat kelle vaan." Ääneni oli paksu, ja sanani saivat Julian vapisemaan. "Kiitos, Jussi. Mä vaan halusin et sä tiedät." Julia katsoi minua suoraan ja selvästi piirsi pisteen meidän keskustelulle. "Älä kerro isälle, ole kiltti." "En," nyökkäsin, ja käännyin tuijottamaan edessäni vilkkuvaa henkilökohtaista tv-ruutuani, jossa iloisesti hypähteli lentoyhtiön mainokset. "Tietääkö Wes?" katkaisin hetkeksi syntyneen hiljaisuuden. Julian Thaimaassa tapaama naiivi amerikkalainen poikaystävä oli kuitenkin vaikuttanut kohtalaisen asialliselta, vaikka hänen ylitsepursuavaa innostusta en ollut aina jaksanut käsittää. "Osittain," Julia vastasi vastahakoisesti, asetti kuulokkeet päähänsä ja laittoi romantiikkaa pursuavan komedian pyörimään omasta tv-ruudustaan.
Suljin wc'n oven takanani ja yritin asetella itseni ahtaassa kopissa mukavasti. Näitäkään tilaihmeitä ei todellakaan oltu suunniteltu pitkille ihmisille, enkä halunnut kuvitella kuinka vaikeaa jollekin yli satakiloiselle järkäleelle oli hoitaa normitoimet koneiden toilettitiloissa, kun itsekään hädin tuskin mahduin kääntymään mokomassa kopperossa ilman, että törmäilin seiniin. Siellä istuessani kävin lävitse elämässäni tapahtuvia kriisejä niiden järjestyksessä; Anna, raskausmyrkytys ja käynnistetty aikainen synnytys, Pekan petos, isän suhde apulaiseensa ja tämän raskaus.. Elämä ei todellakaan ollut helppoa. Stressitasoni villiintyi, ja toivoin lujaa että olisimme pian perillä ja pääsisin kosketusetäisyydelle Annasta - olin suorastaan riippuvainen hänen rauhoittavasta vaikutuksesta itseeni! Mitähän minustakin olisi tullut, jos Anna ei olisi astunut elämääni mukaan? "The captain has switched the seat belt sign on - there's nothing to worry about, but there might be some airpockets on our way, so extra care is needed. Please return to your seats and wait there the seatbelts on until the sign has been switched off. Thank you!" Kuului kuuluttimista, ja ollessani juuri nousemassa pöntöltä koko alus tipahti - iskin perseeni pöntön kanteen. "Perkele!" kirahdin ja tarrasin toisella kädellä lavuaariin kiinni, toisella yritin vetää housuja jalkaani. Koko alus alkoi heilahdella. Oven takaa kuului hätääntynyttä huutoa. "Vittu saatana perkele!" kirosin vielä lisää, kun tuntui melkein mahdottomalta saada housunnappi kiinni siinä tytinässä. Adrenaalitaso nousi taivaallisiin lukemiin, kun alus tipahti ilmakuoppaan uudestaan. Iskeydyin vastapäiseen seinään ja valahdin siitä alas. Olisi aivan turha edes yrittää päästä takaisin paikalleni Julian viereen. Alus otti oikein kunnolla osumaa ilmakuoppien miinakentällä, sillä perseeni hypähteli lattiatasosta vähän väliä ylös ja iskeytyi kipeästi takaisin alas.
Kun hetkeksi tuntui rauhoittuvan, nousin taas seisomaan ja sain housudilemman selvitettyä. Oven takaa kuuluva kirkuminenkin ehti hetkeksi hiljetä, kun uusi ilmakuoppa ravisteli alusta ja heitti minut vasten vessan seinämää. Viimeisin asia mitä muistin oli kipu pääkopassa, ja sitten pimeni.
|
|