Post by Aishwarya on Oct 24, 2009 9:19:18 GMT -5
Järsin maissintähkääni tyytyväisenä ja pysähdyin huomatessani Vivin arvioivan katseen kiipeilevän pitkin minua. Virnistin, vaan en hämmentynyt - Vivin katseen siirtyessä heimolaisiin arvelin pysyväni naisen ajatusmaailman kärryillä ainakin osittain. Jos Viv olisi katsonut minua päin, olisin iskenyt hänelle silmää ihan vain kiusallani, vaan niin ei tällä kertaa tapahtunut.
"Kaikki, mikä tapahtuu, merkitys on. Ehkä tällä."
Minusta tuntui kuin tuo nuori intiaani olisi lyönyt märällä kalalla naamaan. Vai että merkitys! Murahdin äänettömästi. Mikä helvetin merkitys voisi olla sillä, että minä olin poissa kotoani, poissa omalta ajaltani, poissa yhden ihmisen luota joka todella tarvitsi minua elämäänsä? Joka oli riippuvainen minusta? Olin aina antanut tukeni ja apuni Erinille itsestäänselvyytenä. Olin ollut hänelle huvittava sekoitus isoveljeä ja isää, auttajaa, kiusaajaa ja kuuntelijaa. Ehkä Erin pärjäisi, niinhän hän oli aina minulle väittänyt auttaessani häntä rahallisesti - mutta silti, en osannut kuvitella Eriniä vielä seisomassa täysin omilla jaloillaan. Sitä paitsi hän huolehti liikaa. Oli helvetillistä, etten edes tiennyt, miten katoamisemme oli tapahtunut verrattaessa nykyaikaan: jatkoiko aika kulkemistaan 9.9.2009 minuutti minuutilta? Olinko ollut kadonneena yhtä kauan, kuin olin ollut täällä? (Eli muutaman tunnin - uskomatonta! Dublinin sateisesta iltapäivästä ympärilläni oli ikuisuus.) Vai kulkiko aika eri tahtiin minun ajassani? Ehkä olinkin ollut kadoksissa vuonna 2009 vasta muutaman minuutin. Puristin käteni nyrkkiin ja toivoin, että asia olisi niin; sittenpähän kuluisi kauan tätä aikaa ennen kuin Erinillä olisi syytä huolestua hiljaiselostani. Pidimme yhteyttä pari kertaa viikossa ja tapasimme hieman harvemmin, joten hän saisi jatkaa rauhaisaa eloaan vielä jonkin aikaa.
Purin huultani ja hillitsin haluni lähteä paikalta ja kadota metsään karjuen raivosta.
Rhett alkoi puhumaan - onnekkaaseen aikaan, sillä keskittyessäni kuuntelemaan häntä sain sysättyä oman vihani sivuun. Misae oli äkisti noussut ja kuuntelin Rhettin englanninnoksia. Kaikki näytti silmissäni surrealistiselta.
"Sama sydän, sama heimo. Olet veljeni", Rhett käänsi. Tunsin Misaen viileän käden tulikuumalla rinnallani, joka hehkui lämpöä jopa paidan lävitse. Kohtasin intiaanipäällikön katseen ja tunsin rauhan laskeutuvan mieleeni; tuon miehen silmissä oli tyyneyttä, joka sai omankin vereni lakkaamaan kiehumisensa. Nyökkäsin hitaasti.
"Kiitos", sanoin.
"Nea'eše", Rhett käänsi Misaelle, joka nyökkäsi minulle takaisin ennen kuin siirtyi Vivin luokse.
Näin kyynelten kihahtavan Vivin silmiin ja käänsin katseeni pois naisesta. Mikä tässä tilanteessa saattoi olla liikuttavaa? Hyvä on, olihan Misaen luottamuksellisuus arvostettavaa, mutta en tuntenut niin suurta halua olla osana tätä ihmislaumaa, että olisin tuntenut ylenpalttista kiitollisuutta.. vaikka kiitoksen olinkin lausunut. Hmph. Minua suututti hieman ja huomion käännyttyä Viviin ja Misaeen jatkoin maissintähkäni natustamista hieman synkeänä.
"Kaikki, mikä tapahtuu, merkitys on. Ehkä tällä."
Minusta tuntui kuin tuo nuori intiaani olisi lyönyt märällä kalalla naamaan. Vai että merkitys! Murahdin äänettömästi. Mikä helvetin merkitys voisi olla sillä, että minä olin poissa kotoani, poissa omalta ajaltani, poissa yhden ihmisen luota joka todella tarvitsi minua elämäänsä? Joka oli riippuvainen minusta? Olin aina antanut tukeni ja apuni Erinille itsestäänselvyytenä. Olin ollut hänelle huvittava sekoitus isoveljeä ja isää, auttajaa, kiusaajaa ja kuuntelijaa. Ehkä Erin pärjäisi, niinhän hän oli aina minulle väittänyt auttaessani häntä rahallisesti - mutta silti, en osannut kuvitella Eriniä vielä seisomassa täysin omilla jaloillaan. Sitä paitsi hän huolehti liikaa. Oli helvetillistä, etten edes tiennyt, miten katoamisemme oli tapahtunut verrattaessa nykyaikaan: jatkoiko aika kulkemistaan 9.9.2009 minuutti minuutilta? Olinko ollut kadonneena yhtä kauan, kuin olin ollut täällä? (Eli muutaman tunnin - uskomatonta! Dublinin sateisesta iltapäivästä ympärilläni oli ikuisuus.) Vai kulkiko aika eri tahtiin minun ajassani? Ehkä olinkin ollut kadoksissa vuonna 2009 vasta muutaman minuutin. Puristin käteni nyrkkiin ja toivoin, että asia olisi niin; sittenpähän kuluisi kauan tätä aikaa ennen kuin Erinillä olisi syytä huolestua hiljaiselostani. Pidimme yhteyttä pari kertaa viikossa ja tapasimme hieman harvemmin, joten hän saisi jatkaa rauhaisaa eloaan vielä jonkin aikaa.
Purin huultani ja hillitsin haluni lähteä paikalta ja kadota metsään karjuen raivosta.
Rhett alkoi puhumaan - onnekkaaseen aikaan, sillä keskittyessäni kuuntelemaan häntä sain sysättyä oman vihani sivuun. Misae oli äkisti noussut ja kuuntelin Rhettin englanninnoksia. Kaikki näytti silmissäni surrealistiselta.
"Sama sydän, sama heimo. Olet veljeni", Rhett käänsi. Tunsin Misaen viileän käden tulikuumalla rinnallani, joka hehkui lämpöä jopa paidan lävitse. Kohtasin intiaanipäällikön katseen ja tunsin rauhan laskeutuvan mieleeni; tuon miehen silmissä oli tyyneyttä, joka sai omankin vereni lakkaamaan kiehumisensa. Nyökkäsin hitaasti.
"Kiitos", sanoin.
"Nea'eše", Rhett käänsi Misaelle, joka nyökkäsi minulle takaisin ennen kuin siirtyi Vivin luokse.
Näin kyynelten kihahtavan Vivin silmiin ja käänsin katseeni pois naisesta. Mikä tässä tilanteessa saattoi olla liikuttavaa? Hyvä on, olihan Misaen luottamuksellisuus arvostettavaa, mutta en tuntenut niin suurta halua olla osana tätä ihmislaumaa, että olisin tuntenut ylenpalttista kiitollisuutta.. vaikka kiitoksen olinkin lausunut. Hmph. Minua suututti hieman ja huomion käännyttyä Viviin ja Misaeen jatkoin maissintähkäni natustamista hieman synkeänä.